Kellojen kertomaa

Kirkonkelloilla oli entisajan ihmisille erityinen merkitys. Ne kutsuivat väkeä kirkkoon jumalanpalvelukseen ja muihin tilaisuuksiin, soitettiinpa niillä palohälytyksiäkin. 

Minulla oli vuosia sitten tilaisuus päästä Turun tuomiokirkon torniin erään ryhmän mukana. Oppaanamme oli kirkon ylivahtimestari, joka osasi kertoa yhtä ja toista mielenkiintoista sekä kirkosta että sen kelloista. 

Suomen kansallispyhäköksi kutsuttua Turun tuomiokirkkoa pidetään maamme arvokkaimpana rakennushistoriallisena monumenttina. Se on maamme suurin keskiaikainen kivikirkko, jonka tornin huipun risti kohoaa yli sata metriä merenpinnan tasosta laskettuna. Kirkko vihittiin käyttöön katolisena aikana, noin vuonna 1300.  

Turun tuomiokirkon kello on sekin merkittävä nähtävyys. Se on näyttänyt kaupunkilaisille aikaa 1680-luvulta alkaen. Kodeissa ei vielä tuolloin ollut kelloja, joten tuomiokirkon ja raatihuoneen kellot olivat 1800-luvun puoliväliin asti kaupungin ainoita julkisia kelloja. Kellonajan on myös voinut laskea lyönneistä, ellei ollut näköyhteyttä kellotauluihin. Alun perin tornissa oli kellotaulu vain etelään ja länteen, mutta myöhemmin kellotaulut laitettiin myös pohjois- ja itäpuolelle. 

Kellotauluissa on vain yksi viisari. Se on yli kolme metriä pitkä tuntiviisari, jonka koristeellinen jatke näyttää erehdyttävästi toiselta viisarilta. Tornissa on kellotauluja ohjaava koneisto, joka on palvellut tehtävässään jo vuosisatoja. 

Kellonsoittaja on ollut tärkeä ammatti. Katolisella ajalla, ennen uskonpuhdistusta, kirkonkelloja soitettiin usein. Turun tuomiokirkossa tarvittiin kymmenkunta miestä huolehtimaan kellojen soitosta. Kellotorniin kiipeäminen ja isojen kellojen liikuttelu oli raskasta ja vaativaa työtä, jota tehtiin oman terveyden kustannuksella. Koska kellonsoittajat joutuivat kuuntelemaan kellojen kilkatusta usein ja lähietäisyydeltä ilman mitään kuulonsuojaimia, he olivat yleensä umpikuuroja. Mutta kirkonkellojen äänen oli tarkoituskin kuulua kauas. 

Eivät kirkonkellotkaan kovin kevyitä ole: kirkon kuusi kelloa painavat yhteensä yli 18 tonnia, suurin kello lähes 4 000 kiloa. Kaksi kelloista on niin sanottuja aikakelloja, joilla soitetaan kellonaikoja. Kaikki nykyiset kirkonkellot ovat peräisin Turun palon jälkeiseltä ajalta, sillä Turun palossa syyskuussa 1827 tuhoutui myös tuomiokirkko ja kellot romahtivat alas. Sulaneiden kellojen materiaaleja käytettiin uusien kellojen valamisessa.

Turun tuomiokirkon kellot lyövät neljännestunnin välein ympäri vuorokauden. Tasatunnein kellot soittavat ensin tasalyönnit, neljä lyöntiä, ja niiden jälkeen aikalyönnit. Varttia yli kello lyö yhden kerran, puolelta kaksi, varttia vaille kolme lyöntiä. Tämä tekee yhteensä 552 lyöntiä vuorokaudessa. 150 vuodessa kelloa soittava vasara on osunut kelloon yli 30 miljoonaa kertaa samaan kohtaan, joten vasaran löystyessä kelloa on käännettävä 150 vuoden välein eri asentoon, jotta se kestäisi seuraavat 150 vuotta. Viimeksi tällainen remontti tehtiin 1990-luvulla. 

Turun tuomiokirkon kellot tunnetaan myös valtakunnallisesti, sillä kello 12 lyönnit kuullaan suorassa lähetyksessä jouluaattona, kun Suomen Turku julistaa joulurauhan. Ne soitetaan myös radiossa Ylen Radio 1 -kanavalla joka päivä. Tämä perinne alkoi jatkosodan aikana kesäkuussa 1944. Tarkoituksena oli lievittää ahdistusta, jota kansalaiset sodan takia kärsivät. Tuo perinne lienee edelleen tarpeen.

Tarinataituri 17.10.2025

Kantoja ja juuria

Juuri on aika monimerkityksellinen sana. Kun sanotaan, että joku palaa juurilleen, hän palaa jostakin takaisin kotiseudulleen. Jokaisella on "juuret" jossakin maassa ja jollakin paikkakunnalla. Juureton ihminen on sellainen, joka ei ole oikein kotiutunut mihinkään.

Sanaluokkana juuri on paitsi substantiivi, myös taipumaton sana eli partikkeli. Sitä voidaan käyttää ajan määreenä, kuten "juuri äsken" tai vahvistamassa toisen mielipidettä: "Juuri niin". Nyt on muodissa sanonta "juurikin näin", mikä ei ole hyvää suomen kieltä.

Sanan konkreettisin merkitys on puun tai muun kasvin maanalaista osaa kuvaava sana juuri. Sanaa käytetään silloin useimmiten monikkomuodossa juuret. 

Kun puu kaadetaan, siitä jäävät jäljelle juuret - ja kanto. Tästä on itselläni runsaasti kokemusta, kun olen poistanut puutarhasta kaadettujen omena-, luumu- ja kirsikkapuiden kantoja ja juuria. Niin kauan kuin yksikin juuri on kiinni maassa, kanto ei vielä hievahdakaan. Erityisen tiukassa tuntuvat olevan edellä mainittujen puiden juuret ja kannot. Niiden poistamisessa olen tarvinnut pistolapiota, kirvestä, sahaa, rautakankea ja jopa moottorisahaa. Lopulta olen kuitenkin saanut työvoiton ja saanut revityksi kannot ja juuret irti. Kun sairaan tai lahon puun kannot ja juuret on poistettu ja maa tasoitettu, voi tilalle istuttaa uusia puita ja seurata niiden kasvua.

Mietin, että näin se on ihmisen elämässäkin. Jollakin on juuret tiukasti kiinni kotiseudussa. Jopa niin tiukassa, että hän elää koko ikänsä samalla paikkakunnalla. Toinen taas ei juurru oikein mihinkään, vaan muuttaa jatkuvasti asuinpaikkaa. Saattaapa joku elää koko elämänsä juurettomana, tietämättä mitään sukujuuristaan. Jollakin taas kiinnostus omaa sukuhistoriaansa kohtaan herää liian myöhään, kun ei ole enää ketään sukulaista siitä kertomassa. Se on surullista.

Olen veistänyt lastuja tervaskannosta. Tervaspuu on sitkeää ja hyväntuoksuista. Tervaskannon vuoleminen kannattaa, sillä sen lastuista saa hyviä sytykkeitä. Yhdestä tervaskannosta riittää sytykkeitä pitkäksi aikaa. 

Vanhoja tai vanhaksi eläneitä ihmisiä sanotaan toisinaan tervaskannoiksi. Satavuotiasta voidaan jo kutsua sukunsa tervaskannoksi. Mietin, kuinka paljosta sen ikäinen ihminen on elämänsä aikana joutunut selviytymään: sodista, taudeista, läheisten menetyksistä, tapaturmista ja monista vastoinkäymisistä. Harva "tervaskanto" on päässyt elämästä helpolla.

Aikamoisen urakan ovat myös tehneet satoja vuosia sitten eläneet esi-isämme, jotka ovat raivanneet peltoja kaskenpoltolla. Saadakseen ravinnepitoista viljelysmaata heidän on ensin pitänyt kaataa, karsia, kuoria ja kuivata puut, ennen kuin on voitu aloittaa varsinainen kaskenpoltto. Kannotkin on pitänyt poistaa. Kaikki tämä ilman mitään koneita, lihasvoimalla. Aikaa ja työvoimaa on tarvittu paljon. On vielä pitänyt valvoa, ettei tuli ole päässyt liikaa valloilleen.

Kaskenkaato on ollut raskasta, likaista ja hikistä hommaa. Lapsetkin ovat olleet siinä mukana auttamassa - näin ainakin vanhoista maalauksista voi päätellä. Kaskimaita raivatessa on varmaan sananmukaisesti vuodatettu "verta, hikeä ja kyyneleitä".

Meillä nykyihmisillä on paljon opittavaa sitkeiltä esivanhemmiltamme. Kuunnellaan vanhojen "tervaskantojen" juttuja ja pidetään huolta heistä, jotka vielä ovat keskuudessamme. He ovat jo tehneet oman arvokkaan osuutensa tämän maan rakentamiseksi. 

Tarinataituri 6.10.2025

Mitään ei saa enää sanoa

Mitään ei saa enää sanoa. Tällainen väite oli vaalikoneessa. Vastausvaihtoehtoja oli neljä: täysin samaa mieltä, osittain samaa mieltä, osittain eri mieltä ja täysin eri mieltä.

Ensi lukemalta väite tuntui omituiselta. Riippuu varmaan siitä, mitä sanoo, kuka sanoo ja miten sanoo, ajattelin ensin. Onhan meillä Suomessa sanan- ja mielipiteenvapaus. Mutta tarkemmin pohdittuani tulin siihen tulokseen, että väite on osittain totta. 

Uutisointia seuratessa tuntuu siltä, että se, kuka sanoo, merkitsee enemmän kuin se, mitä sanoo. Se, mitä yhden sanomana paheksutaan, voi toisen sanomana ollakin ihan soveliasta, jopa ihastuttavaa - ainakin median mielestä. Media kohtelee eri puolueiden poliitikkoja eri tavalla. On suosikkeja, joista uutisoidaan aina positiiviseen sävyyn. Heille annetaan mokat anteeksi tyyliin "sattuuhan sitä". Sitten on niitä, joiden toiminnassa nähdään aina jotakin arvosteltavaa, vaikka he olisivat toimineet oikein. Jo toimittajan kysymyksistä ja ilmeistä huomaa, onko haastateltavana median suosikki vai inhokki.

Nykymenosta tulee mieleen poliisisarjoista tuttu ohje pidätetylle: "Sinulla on oikeus vaieta. Kaikkea, mitä sanot, voidaan käyttää sinua vastaan." Niinpä. Otan muutaman esimerkin. Jos mies sanoo, että hän rakastaa lapsia, hänen kuvitellaan olevan pedofiili. Jos nainen sanoo saman, hän onkin lapsirakas. Jos ei joku pidä koirista tai paheksuu koiranomistajien käytöstä, on koiravihaaja. Jos ei hyväksy lasten ja nuorten huonoa käytöstä, "ei ymmärrä nuoria" tai on peräti lapsivihaaja. 

Iltapäivälehdissä on välillä otsikoita, joissa kerrotaan, kuinka jotakin julkkista "kohtasi suuri suru". Ensimmäisenä tulee mieleen, että häneltä on kuollut joku lähiomainen. Mutta ei, häneltä onkin kuollut kissa tai koira. Jos kyseenalaistaa tuon suremisen tai sen, että lemmikkieläimistä käytetään persoonapronominia hän, saa kuulla olevansa empatiakyvytön ja selityksiä siitä, kuinka lemmikkieläimet voivat olla ihmisen veroisia, jollekin jopa rakkaampia kuin ihmiset. Pitäisi ilmeisesti ottaa osaa suruun laittamalla ainakin läheisyyshymiö tai sydän sosiaaliseen mediaan. Ei ainakaan kannata ääneen ihmetellä, miten tuo lemmikkinsä menettänyt kestäisi jonkun läheisen ihmisen kuoleman, jos jo lemmikin menetys tuntuu ylivoimaisen raskaalta. 

Minun lapsuudessani - ja aivan viime vuosiin saakka - sanat neekeri, mustalainen, intiaani ja eskimo olivat aivan normaaleja sanoja, joita kukaan ei paheksunut. Niitä esiintyi niin oppikirjoissa kuin romaaneissakin. Nyt puhutaan häveliäästi n-sanasta. Ei kai enää sovi puhua ihmisroduistakaan, vaan valko- ja tummaihoisista. Tosin ihonvärejäkin on monia tummuusasteita. On täysin mustia, tummanruskeita ja hieman vaaleaihoisempia. Ihonvärin ilmaisevalla sanalla ei tarvitse olla mitään rasistista merkitystä. Mitä tahansa sanaa voi käyttää loukkaavasti tai kokea loukkaavana, jos niin haluaa. N-sana on kyllä kiertoilmaisujen huippu. Sehän voi tarkoittaa vaikka noitaa.

Loukkaantuminen on nyt muotia. Erityisen trendikästä on toisen puolesta loukkaantuminen. Samalla pitäisi olla suvaitsevainen. Pitäisi hyväksyä maahanmuuttajat, eri uskontoa tunnustavat, uskonnottomat, aktivistit, kolmas sukupuoli ja homoliitot. Mutta samanaikaisesti arvostellaan niitä, jotka haluavat kunnioittaa suomalaisia perinteitä ja kristillisiä arvoja, ajatella maamme etua ja toimia yhteiseksi hyväksi. Kaikkein suvaitsemattomimpia näyttävät olevan ne, jotka kutsuvat itseään suvaitsevaisiksi. Heidän suvaitsevaisuutensa loppuu siihen, kun joku on eri mieltä heidän kanssaan. Kun on puhdas ja aatteellinen, on usein myös ahdas ja puutteellinen. On siis paras olla sanomatta mitään!

Albert Edelfelt, Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä.
Öljyvärimaalaus vuodelta 1887.

Tarinataituri 29.9.2025

Puhelimen käyttöä ennen ja nyt

Puhelin ja sen käyttö on muuttunut huimasti 1800-luvun lopulta tähän päivään. Yli sadan vuoden ajan puhelut hoituivat kiinteistä puhelinliittymistä lankapuhelimien avulla. Auton akun kokoinen, painava, ilman lankoja toimiva autopuhelin oli aikanaan mullistava tekniikan harppaus. Nyt lähes jokaisella on taskuun mahtuva älypuhelin, jota voi käyttää muuhunkin kuin puheluihin. Saa nähdä, mihin kehitys vielä johtaa. Lankapuhelin taitaa nuorimmille olla jo peräti tuntematon laite.

Meillä oli lankapuhelin lapsuuden kodissani 1960-luvulla. Puhelinnumerossamme oli vain viisi numeroa. Käytössä oli nelinumeroisiakin puhelinnumeroja. Puhelimeen vastattiin joko etu- ja sukunimellä, pelkällä sukunimellä tai omalla puhelinnumerolla. Saattoipa joku vastata "haloo", mikä tänä päivänä kuulostaisi hullunkuriselta. Toisaalta tuo viimeksi mainittu vastaamistapa oli lankapuhelimen aikaan perusteltu, koska silloin ei voinut tietää, kuka soittaa. Tuolla keinolla puhelun vastaanottaja pystyi selvittämään, oliko linjan toisessa päässä asiallinen soittaja. Nyt kännykän näytöltä näkee heti, onko soittaja tai numero tuttu, ja voi jättää vastaamatta tuntemattomiin numeroihin. 

Lankapuheluiden hintaan vaikutti puhelinliittymien välinen etäisyys. Oman verkkoryhmän alueelle soittaminen maksoi vähemmän kuin niin sanottu kaukopuhelu toiseen verkkoryhmään. Alun perin verkkoryhmiä oli useita kymmeniä, ja jokaisella verkkoryhmällä oli oma suuntanumeronsa. Esimerkiksi Turun suuntanumero oli 921, Helsingin 90. Sittemmin verkkoryhmiä vähennettiin ja yhdistettiin. Vuoden 1996 suuntanumerouudistuksessa Suomi jaettiin 12 telealueeseen ja suuntanumerot muutettiin 0-alkuisiksi. Nyt matkapuhelinten aikaan ei juuri tarvitse miettiä suuntanumeroita kuin lankapuhelimeen ja ulkomaille soittaessa.

Alussa matkapuhelimesta ja matkapuhelimeen soittaminen oli kallista. Melko pitkään oli edullisempaa puhua lanka- kuin matkapuheluja, mutta myöhemmin hinnoittelu kääntyi toisinpäin. Lankapuhelujen aikaan ei kaukopuheluissa kannattanut turhia jaaritella, sillä se tuli kalliiksi. Kun paikallispuhelut myöhemmin halpenivat, myös puhelut pitenivät. Joillakin ne saattoivat kestää tuntikausia.

Lankapuheluissa oli se harmittava puoli, että puhelun aikana ei voinut poistua puhelimen luota. Jos linjan toisessa päässä oli kovin puhelias (tai harvasanainen) henkilö, piti keskeyttää muut toimet, lopettaa puhelu tai soittaa myöhemmin uudelleen. Oikein puheliaan henkilön kanssa jutellessani jätin joskus puhelimen luurin eteisen pöydälle ja annoin toisen jatkaa yksinpuheluaan sillä aikaa, kun kävin keittiössä. Mitään tärkeää minulta tuskin meni ohi, koska yksinpuhelu jatkui edelleen, kun palasin puhelimen ääreen. 

Ellei kotona ollut lankapuhelinta, voi puhelut hoitaa lähimmässä puhelinkopissa. Puhelut maksettiin kolikoilla, joten niitä piti olla mukana - mitä pidempi puhelu, sitä enemmän kolikoita tarvittiin. Kaukopuhelua puhuessa kolikkoja sai lisätä vähän väliä. 

Kaikki soittajat eivät hoksanneet, että kolikko palautui puhelinautomaatin palautuslokeroon, jos numerosta ei vastattu. Koulupoikana "tienasin" taskurahaa, kun kurkkasin puhelinkoppiin, oliko joku unohtanut kolikon puhelinautomaattiin. Toisinaan palautuslokerosta löytyi montakin kolikkoa. Yksinkertaisemmissa puhelinautomaateissa oli kolikkoura. Siitä näki jo puhelinkopin ulkopuolelta, oliko siellä rahaa.

Kolikkopuhelinten jälkeen puhelinautomaateissa otettiin käyttöön pankkikortin kokoiset ja -kaltaiset puhelinkortit, joihin oli valmiiksi ladattu tietty määrä puheaikaa, esimerkiksi 5, 10 tai 50 markan arvosta. Puhelinkortti syötettiin ennen puhelua automaattiin ja otettiin pois puhelun jälkeen. Tyhjentynyttä korttia ei voinut ladata uudelleen, joten noista muovisista, eri tavoin kuvioiduista puhelinkorteista tuli suosittu keräilykohde. 

Nyt ovat sekä puhelinkopit, kolikkoautomaatit ja puhelinkortit jääneet historiaan jo muutama vuosikymmen sitten. Tuo puhelinautomaattiin syötettävä puhelinkortti toimi nykyisten matkapuhelimien Prepaid-liittymän tapaan, mutta kortti oli paljon sim-korttia isompi. 

Vaikka puhelimet ovat kehittyneet, on niiden mukana tullut myös ongelmia. Välillä tuntuu, että äly on siirtynyt ihmisten päästä puhelimiin. Älypuhelimet vievät salakavalasti aikaa monelta tärkeältä asialta, kuten toisten ihmisten kohtaamiselta, lukemiselta, liikunnalta ja luonnon äänten kuuntelulta. Äänikirjojen kuuntelu ei edistä lukemista, eikä jatkuva kuulokkeiden tai korvanappien käyttö ole kuulolle hyväksi. Silmälääkärit uskovat, että yksi merkittävä syy lasten ja nuorten näön heikentymiseen viime vuosina on jatkuva kännykän tuijottaminen, koska katse keskittyy silloin pienelle alueelle. 

Liikenteessä kännykän käyttö aiheuttaa vaaratilanteita, ei ainoastaan autoilijoille, vaan myös sähköpotkulaudalla tai polkupyörällä liikkuessa. Kun vielä kuljetaan napit tai kuulokkeet korvilla, on huomio pois liikenteestä. 

Koulussa kännyköiden aiheuttamiin ongelmiin on onneksi on nyt puututtu lainsäädännöllä ja kännykät on koulussa kielletty. Hyvin, sanoisin jopa paremmin, on koulussa pärjätty ilman älypuhelimia. 

Joskus on hyvä ottaa askel taaksepäin. Lautapelit ovat tulleet takaisin opetukseen. Toivottavasti koulujen kännykkäkielto lisää ulkona liikkumista, lukemista, käsin kirjoittamista, päässälaskutaitoa, aakkosten osaamista ja viisarikellon lukutaitoa. Ehkä äly vielä siirtyy puhelimista takaisin päähän. 

Alkuaikoina puhelimella otettiin yhteys keskukseen,
josta puhelu yhdistettiin eteenpäin vastaanottajalle.

1970-luvulla puhelinkopeissa oli
puhelimia, joissa oli kolikkoura.

Tarinataituri 16.9.2025

Kesäistä ohjelmatarjontaa

Kesäinen Suomi on täynnä ohjelmaa. Ei niin pientä kylää, ettei siellä olisi ainakin olutterassi ja kesäteatteri. Toisaalta Suomi hiljenee kesällä. Ihmiset ovat joko rannalla, mökillä, festareilla tai kesäteatterissa. Vain lomapaikkakunnat ovat heränneet eloon. Niillä on päiväsaikaan toimintaa. Uimarannat ovat täynnä - ei niinkään uimareita kuin auringonpalvojia. Joku sentään pulahtaa välillä vedessäkin, vaikka tämä kesä jää varmaan monelle mieleen ikävistä hukkumistapahtumista.

Kesäteattereissa pyörivät komediat. Kukapa nyt kesälomalla haluaisi katsella vakavia näytelmiä, vaan ennemminkin nauraa. Jos naurattaa. Se, mikä yhdelle on hauska komedia, voi toisen mielestä olla tylsä. On kuitenkin vaikea olla eri mieltä, jos sosiaalisessa mediassa kovasti kehutaan jotain esitystä. Vasta näytelmän nähtyään sitä pystyy arvioimaan. Toisaalta jälkikäteen voi vain joko olla tyytyväinen näkemäänsä tai harmitella ajan- ja rahanhukkaa. 

Kaupungissa on paljon aktiviteetteja: ravintoloita, terasseja, museoita, näyttelyitä, festareita, iltatoreja, kirpputoreja, taiteiden öitä ja monenmoisia tapahtumia. Ohjelmaa on sekä ulkona että sisätiloissa.

Mutta on maaseudullakin paljon nähtävää ja koettavaa. Luonnon lisäksi joka paikkakunnalla on ainakin kirkko, jossa matkaaja voi käydä aukioloaikoina vilvoittelemassa hellepäivänä. Käyvätpä jotkut kirkossa hiljentymässäkin, mutta se taitaa nykyisin olla perin harvinaista. Moni kirkko toimii kesäaikana niin sanottuna tiekirkkona, joka on avoinna arkisin iltapäivällä.

Kun kahvihammasta kolottaa, löytyy siihen maaseudullakin helposti apua. Kahviloita on mitä erikoisimmissa paikoissa: vanhassa myllyssä, navetassa, ladossa, museossa, kellotapulissa tai maan alla kaivoksessa.

Entäpä television ohjelmatarjonta kesällä? Lomalaisella olisi kesällä aikaa katsella televisiota. Kanavasta riippumatta ilman lisämaksua on parhaaseen katseluaikaan tarjolla lähinnä realitysarjoja ja niiden uusintoja, jokavuotiset Bond-elokuvat uusinnan uusintana, tietokilpailuja ja huutokauppaohjelmia - uusintoja nekin. Useimmat ohjelmat ovat osa jotakin sarjaa, johon on vaikea päästä sisälle, jos ei ole katsonut sarjaa alusta asti. Parhaimmillaan - tai pahimmillaan - saman sarjan eri osia tulee monta peräkkäin. Ei siis mitään uutta auringon alla. Jos haluaa nähdä jotakin ennen näkemätöntä, on siirryttävä maksukanavien käyttäjäksi. Se ilmeisesti on tarkoituksenakin: voiton maksimointi. 

Illan tullen meno maaseudulla hiljenee. Ihmiset vetäytyvät sisätiloihin. Avoinna olevaa kirkkoa tai kahvilaa on turha etsiä, ne ovat jo sulkeneet ovensa. Jos lähtee hellepäivän jälkeen ulos, kun ilma on viileämpää, ei kylänraitilla kohtaa muita eläviä olentoja kuin koiran ulkoiluttajia - jos niitäkään. Päivällä niin vilkas kylätie on tyhjentynyt kulkijoista. Yhtään autoa ei näy. Iltauimaritkin ovat jo lähteneet rannalta. Vain yksittäisten viritettyjen mopojen pärinä rikkoo kesäyön rauhaa.

Sellaista on Suomen kesä. Nautitaan siitä.

Tarinataituri 24.7.2025