Tutkittua ja tutkimatonta tietoa

Näin jouluna paljastuu monista lahjapaketeista uusi matkapuhelin. Lieneekö äly nykyään siirtynyt puhelimeen, kun sieltä hoidetaan mitä moninaisimpia asioita: kuunnellaan musiikkia, haetaan tietoa, viestitellään, kuvataan, pelataan ja joskus jopa puhutaan jonkun kanssa.

Liiallinen kännykän tuijottaminen on tutkitusti haitallista. Näkö huononee, kun katse keskittyy koko ajan lähelle. Pitäisi välillä katsoa kauas, jotta silmät eivät "jumittuisi" lähiasentoon.

Ryhti voi mennä kumaraksi ja niska kipeytyä, jos viipyy päivittäin paljon kännykällä. Saattavatpa sormenpäätkin puutua jatkuvasta viestittelystä tai pelien pelaamisesta.

Kännykällä ja somessa vietetty aika on myös poissa henkilökohtaisesta kanssakäymisestä ja yhdessäolosta toisten ihmisten kanssa. Puhumattakaan siitä, mitä muuta (järkevämpää) sen ajan voisi tehdä. Vaikkapa ulkoilla.

Mutta voi matkapuhelimen ostaminen lisätäkin liikuntaa ja energian kulutusta.

Ystäväni osti iPhonen. Ensin piti tehdä hinta- ja laatuvertailua, mikä tapahtui tietenkin netissä. Tilaaminen tapahtui "vanhanaikaisesti" puhelimitse. Ensimmäinen varsinainen liikuntasuoritus oli puhelimen nouto Postin toimipisteestä noin kilometrin kävelymatkan päästä.

Sen jälkeen energiaa kului paketin avaamiseen ja käyttöohjeisiin tutustumiseen. Tämä tapahtui alakerrassa. Ennen kuin puhelin oli toimintavalmis, ystäväni piti käydä kolme kertaa yläkerrassa, kaksi kertaa makuuhuoneessa ja keittiössä tekemässä tarkistuksia ja säätöjä. Noin vartin kuluttua puhelin oli toimintavalmis. Puhelimen käyttöönoton liikuntaa lisääviin vaikutuksiin voidaan laskea vielä pakkausjätteiden vienti kierrätyspisteeseen.

Matkapuhelimen käyttö voi siis todistettavasti aktivoida liikkumaan. Jos vielä käyttää kännykkään liitettäviä liikuntasovelluksia, hyöty sen kuin kasvaa.

Tarinataituri 24.12.2018

Kohtaamisia

Elämä on kohtaamisia. Jotkut tapaamistamme ihmisistä jäävät mieleen, toiset eivät. Joidenkin kanssa kuljetaan vain hetken yhtä matkaa, joidenkin kanssa ollaan tekemisissä pitkään, jopa koko loppuelämän ajan. Useimmat kohtaamiset ovat sattumanvaraisia, jotkut sovittuja.

Itselleni on jäänyt mieleen muutama erityinen kohtaaminen. Yksi niistä tapahtui, kun olin nuorena miehenä talonmiesvahtimestarin sijaisena silloisella kotipaikkakunnallani. Työhön minua perehdytti kokenut, jo eläkeikää lähestyvä työtoverini Aarre. Tämä vaatimattoman ja hiljaisen oloinen mies osoittautuikin pian nimensä veroiseksi.

Aarre asui työpaikan lähellä pienessä kaksiossa rakennuksen kellarikerroksessa. Siellä hänellä oli mittava kokoelma kasveja, jotka hän oli itse kerännyt. Kaikista keräämistään sadoista kasveista hän osasi sekä latinalaiset että suomenkieliset nimet. Hän kertoi, että yliopiston professorit soittelivat toisinaan hänelle kysyäkseen jotakin paikkakunnan kasvistosta, jonka Aarre tunsi lähes neliömetrin tarkkuudella.

Aarrella oli myös vaikuttava kielitaito pelkän kansakoulun käyneeksi henkilöksi. Hän puhui, luki ja kirjoitti sujuvasti suomen ja ruotsin lisäksi englantia, ranskaa ja viroa. Erityisesti hän kertoi pitävänsä ranskankielisestä kirjallisuudesta. Sain kuulla näytteitä hänen kielitaidostaan, kun hän arvuutteli minulta vironkielisiä sanontoja ja sananlaskuja. Suomalaisia sananlaskuja tämä monipuolinen kielinero oli tallentanut c-kaseteille, joita hänellä oli kirjahyllyssään pitkä rivi.

Eikä siinä kaikki. Aarre oli nuorempana, 1950-luvulla, kiertänyt moottoripyörällä kaikki silloiset paikkakunnat ja ottanut niistä diakuvia. Ehdimme katsoa vain murto-osan hänen tuhansista dioistaan niinä kertoina, kun kävin hänen luonaan.

Muutaman vuoden kuluttua entisellä kotipaikkakunnallani käydessäni kävelin Aarren asunnolle. Ei ollut Aarre kotona, vaan koko asunto oli vallan muussa käytössä. Myöhemmin sain tietää, että tämä vaatimaton herrasmies oli jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Löysinkin toisella kertaa hautausmaan uurnalehdosta pienen muistolaatan, jossa oli Aarren nimi. Mietin, mihinkähän olivat tämän todellisen kulttuuri-Aarren vuosien työn tulokset joutuneet. Perillisiä hänellä ei ainakaan ollut, sillä hän eli elämänsä poikamiehenä. 

Toinen vaikuttava kohtaaminen tapahtui parikymmentä vuotta myöhemmin Helsingissä, kun olin sijaisena itähelsinkiläisessä alakoulussa. Tapanani oli jäädä koulupäivän jälkeen koululle valmistelemaan seuraavan päivän oppitunteja. Toisinaan aika vierähti niin, että ehdin jututtaa liikuntasalin iltavahtimestarina toimivaa turkkilaismiestä. Hän puhui sujuvaa suomea, sillä hänellä oli suomalainen vaimo. 

Koska minullakaan ei yleensä ollut kiire kotiin ja meillä luisti juttu hyvin, vierähti aika kuin huomaamatta. Juttelimme niitä näitä aina maailmanpolitiikasta perheasioihin - jopa henkilökohtaisista asioista. Opimme paljon toistemme kulttuureista, tavoista ja uskonnoista – hän kun oli muslimi.

Erityisen vaikutuksen tämä nuorehko perheenisä teki kerran juttutuokiomme venähtäessä hieman tavallista pitemmäksi. Olin todennut, että kello on jo niin paljon, että minulla alkaa olla nälkä ja pitää mennä kotiin syömään. Silloin ystäväni kaivoi reppuaan, jossa hänellä oli eväänä kaksi täytettyä sämpylää ja suklaalevy. Hän jakoi eväänsä tasan puoliksi kanssani. Kun ensin epäröin ottaa vastaan tällaista odottamatonta huomaavaisuutta, sain vastaukseksi: - Ota, ota vaan! Sinä olet veljeni!

Kuinka moni suomalaisista ns. kristityistä olisi jakanut eväänsä?

Tarinataituri 8.12.2018

Vähän on paljon

Kirjoitin useiden vuosien ajan koulun päivänavauksia pariinkin lehteen. Nyt päivänavaukset taitavat olla historiaa, mutta niiden sisältö saattaa olla edelleen ajankohtaista. Esimerkiksi tällaisesta aiheesta kirjoitin vuonna 2007:

Internetissä nimimerkki Annikka kertoo, kuinka hänen miehensä harmitteli seurusteluaikana sitä, ettei ollut aikanaan voinut opiskella englantia. Niinpä hän tarjoutui opettamaan miehelleen englantia yhden uuden sanan päivässä. Miehen mielestä tahti olisi ollut liian hidas, joten hän ilmoitti menevänsä joskus myöhemmin kielikurssille. Nyt, kun pariskunta on ollut naimisissa jo 9785 päivää (yli 26 vuotta) ja lapsetkin ovat muuttaneet pois kotoa, mies harmittelee edelleen sitä, ettei osaa englantia. Tuolla yhden sanan päivävauhdilla hän olisi oppinut jo lähes kymmenentuhatta sanaa – ja todennäköisesti monia lauseitakin!

Emme aina huomaa, kuinka pienillä asioilla on merkitystä, kun niitä tekee säännöllisesti. Vähän kerrallaan, mutta riittävän usein, sopii ohjeeksi moneen asiaan: opiskeluun, liikuntaan, syömiseen ja vaikkapa painonhallintaan. Esim. pianonsoittoa opiskelevan on järkevämpää harjoitella pianoläksyään 15 minuuttia kuutena päivänä viikossa kuin puolitoista tuntia viimeisenä iltana ennen seuraavaa pianotuntia. Kokeeseen lukeminen kannattaa aloittaa hyvissä ajoin ja lukea pieniä jaksoja kerrallaan kuin yrittää viimeisenä iltana kahlata läpi koko koealuetta. Jos lukee pidemmällä aikavälillä, ehtii lukemaan useaan kertaan tai kertaamaan asioita. Sitä paitsi sopivan pienin annoksin hankitut tiedot ja taidot oppii paremmin ja ne säilyvät pidempään muistissa.

Vähän on pitkällä aikavälillä paljon. Esimerkiksi jos pudottaa painoaan yhden kilon kuukaudessa, laihtuu vuodessa 12 kiloa. Mutta toisaalta: jos lihoo kilon vuodessa, on 30 vuoden päästä 30 kiloa ylipainoinen! Jos laittaa säästöön 10 senttiä joka päivä, on vuoden päästä koossa 36,50 euroa, euron päivävauhdilla summa kymmenkertaistuisi eli rahaa olisi 365 euroa.

Niin se aika kuluu, ja huomaan, etten aina itsekään ole noudattanut omia neuvojani. Mutta kieliopinnot on tullut sentään aloitettua aikaisemmin kuin esimerkissä mainitulla miehellä. Tällä hetkellä ovat menossa venäjän ja italian kielen opiskelu työväenopistossa.

Buona serrata! - Hyvää päivänjatkoa!

Tarinataituri 15.10.2018

  

Tiällä ollaan

Eilen vietettiin Aleksis Kiven ja suomalaisuuden päivää. On siis sopiva hetki pohdiskella rakkaan suomen kielemme murteiden rikkautta.

Olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni Varsinais-Suomessa, joten parhaiten tunnen sen alueen puhetapaa. Ennen kouluikää asuin maaseudun sydämessä Piikkiössä, josta mieleeni jäi muutama naapurin tädin käyttämä rehevä murresana ja -ilmaisu. Esimerkiksi halutessaan rauhassa miettiä jotakin asiaa hän saattoi sanoa: -Ol vai ny!, mikä siis tarkoitti "Ole hiljaa nyt!".

Samanlaiseen lyhyeen ilmaisutapaan olen törmännyt myös Uudenkaupungin ja Laitilan seudulla, jossa vakuuteltiin kuulijaa vaikkapa sanomalla: -Usk´ ny jo! eli "Usko nyt jo!".

Hauskimpia murrepohdintoja oli silloisten uusikaupunkilaisten ja laitilalaisten työkavereiden ihmettely, kun kommentoin johonkin asiaan: -Ei se munhu tepsi!. -Mikä sellainen 'munhu' (minuun) on? he kysyivät. -Mitenkäs te sitten sanoisitte? kysyin kiinnostuneena. 
-No, muuhu, kuului vastaus. Turkulainen ystäväni taas käytti muotoa 'munsse'. Vaihtelevaa on siis murre jo noinkin pienellä alueella.

Mieleeni ovat jääneet myös mustikka- ja puolukkaretket läheiseen metsään tuon alussa mainitsemani naapurin tädin kanssa. Mustikat ja puolukat olivat kyllä pikkupojallekin tuttuja, mutta sitä ihmettelin, mitä hän tarkoitti, kun mentiin "kraakunvarsia" keräämään. Asia selvisi, kun täti näytti, miten hän näppärästi teki variksenmarjan varvuista luutia. Kraakunvarret olivat siis variksenmarjan maavarsia.

Jo lapsuusajoilta ovat tuttuja myös mm. sanat kännä ja kräki. Ensin mainittu tarkoittaa Turun murteessa pientä itikkaa tai ötökkää, kuten kovakuoriaista. Pohjanmaalla itikoilla taas tarkoitetaan jotakin ihan muuta eli lehmiä.

Entä mikä on kräki? Sitä ei tiennyt yksikään uusmaalainen työtoverini - eivätkä kaikki nuoremmat turkulaisetkaan. Muuan Salon seudulla vaikuttaneen maaseutukoulun rehtorin kertoma tapaus valaissee asiaa. Hän kertoi, että kun aikoinaan yksi ekaluokkalainen opetteli tavaamaan, hän tavasi: "Är-rii ri, äs-uu -su, krä-ki." Hänelle risu oli aina ollut kräki, eikä se siitä tavaamalla muuksi muuttunut.

Savon murre se vasta hauskaa on. Eipä ihme, että sanotaan vastuun siirtyvän kuulijalle, kun savolainen avaa suunsa. Mutta se onkin sitten jo toinen juttu! Toteanpa vaan lopuksi, että

"Tiällä ollaan!" sanoi savolainen, kun autolla ojaan ajoi.

Tarinataituri 10.10.2018

Ei hamppareita pöytään, kiitos!

Odottelimme ystäväni kanssa hampurilaisateriaamme kuuluvia hampurilaisia, jotka luvattiin tuoda pöytään. Hetken odottelun jälkeen iloinen ja reipas nuori tarjoilija toikin annoksemme sanoen: "Tässä teidän hampparinne, olkaa hyvät! Hyvää ruokahalua!"

Mikael Agricola, 
suomen kielen "isä"

En malttanut olla kysymättä tuolta nuorelta, tiesikö hän, mitä sana "hamppari" oikeasti tarkoittaa. Ei tiennyt. Kerroin, että minun nuoruudessani hampparilla tarkoitettiin toimetonta ns. laitapuolen kulkijaa. Valaisin asiaa vielä esimerkillä: eräässä vanhassa laulussakin kerrotaan, kuinka "kevät toi rannoille hampparin" - eikä kyseessä todellakaan ollut hampurilainen.

Tarjoilijatyttö oli ihmeissään. Hän ei ollut kuullutkaan tuosta. Kiitti kuitenkin saamastaan uudesta tiedosta. Minä puolestani iloitsin siitä, että sain paikata yhden ihmisen tiedollista aukkoa sivistyksessä. Oikeastaan ystävälläni ja minulla oli suorastaan hauskaa spekuloidessa, millaista ruokailumme olisi ollut, jos pöytään todella olisi tullut pari hampparia. Ei ehkä niinkään mukavaa.

Maailma muuttuu, saattaisi joku sanoa. Niinpä, ja suomen kielikin näyttää muuttuneen lyhemmäksi ja köyhemmäksi. Kun aikaisemmin oltiin huolissaan anglismista, englanninkielisten sanojen ja ilmaisujen tunkeutumisesta suomen kieleen, voisi nyt olla hyvällä syyllä huolestunut lisääntyneistä puhekielisistä lyhenteistä. Erityisesti -ri -loppuisia lyhenteitä tuntuu nykykielessä olevan pilvin pimein, esimerkkinä vaikka tuo hampurilaisesta tullut hamppari.

Lapset lukevat Akkaria, vähän varttuneemmat Turkkaria tai Hesaria. Telkkarista voi katsoa jännäreitä tai Maikkarista Salkkareita. Joskus tulee myös länkkäreitä. Mainostauolla ehtii käydä kylppärissä tai syödä voikkarin. Leffan aikana maistuvat popparit, miksei pannarikin. Lotossa voi hyvällä onnella saada täkärin - tai huonolla onnella sydärin. Jotkut matkustavat voittamillaan Viikkarin lahjakorteilla.

Eskarista se koulutie monilla alkaa. Koululainen katsoo jo päivän tunnit lukkarista, vaihtaa vaatteet pukkarissa, kirjoittaa lyijärillä tai läppärillä, ihan sama. Tukkarissa voi saada lisäopetusta, elleivät asiat ole jääneet mieleen tunnilla. Opettaja voi pitää pistarit, joten kannattaa lukea läksyt, vaikkei hikari olisikaan. Raivaria ei kannata saada, vaikka saisi huonon torkkarin, muuten voi tulla kauhea hedari. Viimeistään ylppäreissä voi sitten näyttää osaamisensa. Ennen sitä juhlitaan kuitenkin penkkareita. Riparin voi suorittaa myös leirimuotoisena ja asevelvollisuuden sivarina.

Jos ei ole onnistunut saamaan töitä tai on saanut loparit, kannattaa ilmoittautua työkkärissä. Asua voi mukavasti vaikkapa rivarissa, jossa on tietysti ainakin olkkari, kylppäri ja kodari. Olkkarissa on kiva nukkua päikkärit. Työpaikalta löytyy ehkä neukkari, varsinkin jos pitää tehdä soppareita ja mukana on toimari ja assari. Töihin kannattaa mennä terveellisesti fillarilla.

Oliko vielä kyssäreitä?

Tarinataituri 6.10.2018