Kohtaamisia

Elämä on kohtaamisia. Jotkut tapaamistamme ihmisistä jäävät mieleen, toiset eivät. Joidenkin kanssa kuljetaan vain hetken yhtä matkaa, joidenkin kanssa ollaan tekemisissä pitkään, jopa koko loppuelämän ajan. Useimmat kohtaamiset ovat sattumanvaraisia, jotkut sovittuja.

Itselleni on jäänyt mieleen muutama erityinen kohtaaminen. Yksi niistä tapahtui, kun olin nuorena miehenä talonmiesvahtimestarin sijaisena silloisella kotipaikkakunnallani. Työhön minua perehdytti kokenut, jo eläkeikää lähestyvä työtoverini Aarre. Tämä vaatimattoman ja hiljaisen oloinen mies osoittautuikin pian nimensä veroiseksi.

Aarre asui työpaikan lähellä pienessä kaksiossa rakennuksen kellarikerroksessa. Siellä hänellä oli mittava kokoelma kasveja, jotka hän oli itse kerännyt. Kaikista keräämistään sadoista kasveista hän osasi sekä latinalaiset että suomenkieliset nimet. Hän kertoi, että yliopiston professorit soittelivat toisinaan hänelle kysyäkseen jotakin paikkakunnan kasvistosta, jonka Aarre tunsi lähes neliömetrin tarkkuudella.

Aarrella oli myös vaikuttava kielitaito pelkän kansakoulun käyneeksi henkilöksi. Hän puhui, luki ja kirjoitti sujuvasti suomen ja ruotsin lisäksi englantia, ranskaa ja viroa. Erityisesti hän kertoi pitävänsä ranskankielisestä kirjallisuudesta. Sain kuulla näytteitä hänen kielitaidostaan, kun hän arvuutteli minulta vironkielisiä sanontoja ja sananlaskuja. Suomalaisia sananlaskuja tämä monipuolinen kielinero oli tallentanut c-kaseteille, joita hänellä oli kirjahyllyssään pitkä rivi.

Eikä siinä kaikki. Aarre oli nuorempana, 1950-luvulla, kiertänyt moottoripyörällä kaikki silloiset paikkakunnat ja ottanut niistä diakuvia. Ehdimme katsoa vain murto-osan hänen tuhansista dioistaan niinä kertoina, kun kävin hänen luonaan.

Muutaman vuoden kuluttua entisellä kotipaikkakunnallani käydessäni kävelin Aarren asunnolle. Ei ollut Aarre kotona, vaan koko asunto oli vallan muussa käytössä. Myöhemmin sain tietää, että tämä vaatimaton herrasmies oli jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Löysinkin toisella kertaa hautausmaan uurnalehdosta pienen muistolaatan, jossa oli Aarren nimi. Mietin, mihinkähän olivat tämän todellisen kulttuuri-Aarren vuosien työn tulokset joutuneet. Perillisiä hänellä ei ainakaan ollut, sillä hän eli elämänsä poikamiehenä. 

Toinen vaikuttava kohtaaminen tapahtui parikymmentä vuotta myöhemmin Helsingissä, kun olin sijaisena itähelsinkiläisessä alakoulussa. Tapanani oli jäädä koulupäivän jälkeen koululle valmistelemaan seuraavan päivän oppitunteja. Toisinaan aika vierähti niin, että ehdin jututtaa liikuntasalin iltavahtimestarina toimivaa turkkilaismiestä. Hän puhui sujuvaa suomea, sillä hänellä oli suomalainen vaimo. 

Koska minullakaan ei yleensä ollut kiire kotiin ja meillä luisti juttu hyvin, vierähti aika kuin huomaamatta. Juttelimme niitä näitä aina maailmanpolitiikasta perheasioihin - jopa henkilökohtaisista asioista. Opimme paljon toistemme kulttuureista, tavoista ja uskonnoista – hän kun oli muslimi.

Erityisen vaikutuksen tämä nuorehko perheenisä teki kerran juttutuokiomme venähtäessä hieman tavallista pitemmäksi. Olin todennut, että kello on jo niin paljon, että minulla alkaa olla nälkä ja pitää mennä kotiin syömään. Silloin ystäväni kaivoi reppuaan, jossa hänellä oli eväänä kaksi täytettyä sämpylää ja suklaalevy. Hän jakoi eväänsä tasan puoliksi kanssani. Kun ensin epäröin ottaa vastaan tällaista odottamatonta huomaavaisuutta, sain vastaukseksi: - Ota, ota vaan! Sinä olet veljeni!

Kuinka moni suomalaisista ns. kristityistä olisi jakanut eväänsä?