Kellojen kertomaa

Kirkonkelloilla oli entisajan ihmisille erityinen merkitys. Ne kutsuivat väkeä kirkkoon jumalanpalvelukseen ja muihin tilaisuuksiin, soitettiinpa niillä palohälytyksiäkin. 

Minulla oli vuosia sitten tilaisuus päästä Turun tuomiokirkon torniin erään ryhmän mukana. Oppaanamme oli kirkon ylivahtimestari, joka osasi kertoa yhtä ja toista mielenkiintoista sekä kirkosta että sen kelloista. 

Suomen kansallispyhäköksi kutsuttua Turun tuomiokirkkoa pidetään maamme arvokkaimpana rakennushistoriallisena monumenttina. Se on maamme suurin keskiaikainen kivikirkko, jonka tornin huipun risti kohoaa yli sata metriä merenpinnan tasosta laskettuna. Kirkko vihittiin käyttöön katolisena aikana, noin vuonna 1300.  

Turun tuomiokirkon kello on sekin merkittävä nähtävyys. Se on näyttänyt kaupunkilaisille aikaa 1680-luvulta alkaen. Kodeissa ei vielä tuolloin ollut kelloja, joten tuomiokirkon ja raatihuoneen kellot olivat 1800-luvun puoliväliin asti kaupungin ainoita julkisia kelloja. Kellonajan on myös voinut laskea lyönneistä, ellei ollut näköyhteyttä kellotauluihin. Alun perin tornissa oli kellotaulu vain etelään ja länteen, mutta myöhemmin kellotaulut laitettiin myös pohjois- ja itäpuolelle. 

Kellotauluissa on vain yksi viisari. Se on yli kolme metriä pitkä tuntiviisari, jonka koristeellinen jatke näyttää erehdyttävästi toiselta viisarilta. Tornissa on kellotauluja ohjaava koneisto, joka on palvellut tehtävässään jo vuosisatoja. 

Kellonsoittaja on ollut tärkeä ammatti. Katolisella ajalla, ennen uskonpuhdistusta, kirkonkelloja soitettiin usein. Turun tuomiokirkossa tarvittiin kymmenkunta miestä huolehtimaan kellojen soitosta. Kellotorniin kiipeäminen ja isojen kellojen liikuttelu oli raskasta ja vaativaa työtä, jota tehtiin oman terveyden kustannuksella. Koska kellonsoittajat joutuivat kuuntelemaan kellojen kilkatusta usein ja lähietäisyydeltä ilman mitään kuulonsuojaimia, he olivat yleensä umpikuuroja. Mutta kirkonkellojen äänen oli tarkoituskin kuulua kauas. 

Eivät kirkonkellotkaan kovin kevyitä ole: kirkon kuusi kelloa painavat yhteensä yli 18 tonnia, suurin kello lähes 4 000 kiloa. Kaksi kelloista on niin sanottuja aikakelloja, joilla soitetaan kellonaikoja. Kaikki nykyiset kirkonkellot ovat peräisin Turun palon jälkeiseltä ajalta, sillä Turun palossa syyskuussa 1827 tuhoutui myös tuomiokirkko ja kellot romahtivat alas. Sulaneiden kellojen materiaaleja käytettiin uusien kellojen valamisessa.

Turun tuomiokirkon kellot lyövät neljännestunnin välein ympäri vuorokauden. Tasatunnein kellot soittavat ensin tasalyönnit, neljä lyöntiä, ja niiden jälkeen aikalyönnit. Varttia yli kello lyö yhden kerran, puolelta kaksi, varttia vaille kolme lyöntiä. Tämä tekee yhteensä 552 lyöntiä vuorokaudessa. 150 vuodessa kelloa soittava vasara on osunut kelloon yli 30 miljoonaa kertaa samaan kohtaan, joten vasaran löystyessä kelloa on käännettävä 150 vuoden välein eri asentoon, jotta se kestäisi seuraavat 150 vuotta. Viimeksi tällainen remontti tehtiin 1990-luvulla. 

Turun tuomiokirkon kellot tunnetaan myös valtakunnallisesti, sillä kello 12 lyönnit kuullaan suorassa lähetyksessä jouluaattona, kun Suomen Turku julistaa joulurauhan. Ne soitetaan myös radiossa Ylen Radio 1 -kanavalla joka päivä. Tämä perinne alkoi jatkosodan aikana kesäkuussa 1944. Tarkoituksena oli lievittää ahdistusta, jota kansalaiset sodan takia kärsivät. Tuo perinne lienee edelleen tarpeen.

Tarinataituri 17.10.2025

Kantoja ja juuria

Juuri on aika monimerkityksellinen sana. Kun sanotaan, että joku palaa juurilleen, hän palaa jostakin takaisin kotiseudulleen. Jokaisella on "juuret" jossakin maassa ja jollakin paikkakunnalla. Juureton ihminen on sellainen, joka ei ole oikein kotiutunut mihinkään.

Sanaluokkana juuri on paitsi substantiivi, myös taipumaton sana eli partikkeli. Sitä voidaan käyttää ajan määreenä, kuten "juuri äsken" tai vahvistamassa toisen mielipidettä: "Juuri niin". Nyt on muodissa sanonta "juurikin näin", mikä ei ole hyvää suomen kieltä.

Sanan konkreettisin merkitys on puun tai muun kasvin maanalaista osaa kuvaava sana juuri. Sanaa käytetään silloin useimmiten monikkomuodossa juuret. 

Kun puu kaadetaan, siitä jäävät jäljelle juuret - ja kanto. Tästä on itselläni runsaasti kokemusta, kun olen poistanut puutarhasta kaadettujen omena-, luumu- ja kirsikkapuiden kantoja ja juuria. Niin kauan kuin yksikin juuri on kiinni maassa, kanto ei vielä hievahdakaan. Erityisen tiukassa tuntuvat olevan edellä mainittujen puiden juuret ja kannot. Niiden poistamisessa olen tarvinnut pistolapiota, kirvestä, sahaa, rautakankea ja jopa moottorisahaa. Lopulta olen kuitenkin saanut työvoiton ja saanut revityksi kannot ja juuret irti. Kun sairaan tai lahon puun kannot ja juuret on poistettu ja maa tasoitettu, voi tilalle istuttaa uusia puita ja seurata niiden kasvua.

Mietin, että näin se on ihmisen elämässäkin. Jollakin on juuret tiukasti kiinni kotiseudussa. Jopa niin tiukassa, että hän elää koko ikänsä samalla paikkakunnalla. Toinen taas ei juurru oikein mihinkään, vaan muuttaa jatkuvasti asuinpaikkaa. Saattaapa joku elää koko elämänsä juurettomana, tietämättä mitään sukujuuristaan. Jollakin taas kiinnostus omaa sukuhistoriaansa kohtaan herää liian myöhään, kun ei ole enää ketään sukulaista siitä kertomassa. Se on surullista.

Olen veistänyt lastuja tervaskannosta. Tervaspuu on sitkeää ja hyväntuoksuista. Tervaskannon vuoleminen kannattaa, sillä sen lastuista saa hyviä sytykkeitä. Yhdestä tervaskannosta riittää sytykkeitä pitkäksi aikaa. 

Vanhoja tai vanhaksi eläneitä ihmisiä sanotaan toisinaan tervaskannoiksi. Satavuotiasta voidaan jo kutsua sukunsa tervaskannoksi. Mietin, kuinka paljosta sen ikäinen ihminen on elämänsä aikana joutunut selviytymään: sodista, taudeista, läheisten menetyksistä, tapaturmista ja monista vastoinkäymisistä. Harva "tervaskanto" on päässyt elämästä helpolla.

Aikamoisen urakan ovat myös tehneet satoja vuosia sitten eläneet esi-isämme, jotka ovat raivanneet peltoja kaskenpoltolla. Saadakseen ravinnepitoista viljelysmaata heidän on ensin pitänyt kaataa, karsia, kuoria ja kuivata puut, ennen kuin on voitu aloittaa varsinainen kaskenpoltto. Kannotkin on pitänyt poistaa. Kaikki tämä ilman mitään koneita, lihasvoimalla. Aikaa ja työvoimaa on tarvittu paljon. On vielä pitänyt valvoa, ettei tuli ole päässyt liikaa valloilleen.

Kaskenkaato on ollut raskasta, likaista ja hikistä hommaa. Lapsetkin ovat olleet siinä mukana auttamassa - näin ainakin vanhoista maalauksista voi päätellä. Kaskimaita raivatessa on varmaan sananmukaisesti vuodatettu "verta, hikeä ja kyyneleitä".

Meillä nykyihmisillä on paljon opittavaa sitkeiltä esivanhemmiltamme. Kuunnellaan vanhojen "tervaskantojen" juttuja ja pidetään huolta heistä, jotka vielä ovat keskuudessamme. He ovat jo tehneet oman arvokkaan osuutensa tämän maan rakentamiseksi. 

Tarinataituri 6.10.2025