Mitään ei saa enää sanoa

Mitään ei saa enää sanoa. Tällainen väite oli vaalikoneessa. Vastausvaihtoehtoja oli neljä: täysin samaa mieltä, osittain samaa mieltä, osittain eri mieltä ja täysin eri mieltä.

Ensi lukemalta väite tuntui omituiselta. Riippuu varmaan siitä, mitä sanoo, kuka sanoo ja miten sanoo, ajattelin ensin. Onhan meillä Suomessa sanan- ja mielipiteenvapaus. Mutta tarkemmin pohdittuani tulin siihen tulokseen, että väite on osittain totta. 

Uutisointia seuratessa tuntuu siltä, että se, kuka sanoo, merkitsee enemmän kuin se, mitä sanoo. Se, mitä yhden sanomana paheksutaan, voi toisen sanomana ollakin ihan soveliasta, jopa ihastuttavaa - ainakin median mielestä. Media kohtelee eri puolueiden poliitikkoja eri tavalla. On suosikkeja, joista uutisoidaan aina positiiviseen sävyyn. Heille annetaan mokat anteeksi tyyliin "sattuuhan sitä". Sitten on niitä, joiden toiminnassa nähdään aina jotakin arvosteltavaa, vaikka he olisivat toimineet oikein. Jo toimittajan kysymyksistä ja ilmeistä huomaa, onko haastateltavana median suosikki vai inhokki.

Nykymenosta tulee mieleen poliisisarjoista tuttu ohje pidätetylle: "Sinulla on oikeus vaieta. Kaikkea, mitä sanot, voidaan käyttää sinua vastaan." Niinpä. Otan muutaman esimerkin. Jos mies sanoo, että hän rakastaa lapsia, hänen kuvitellaan olevan pedofiili. Jos nainen sanoo saman, hän onkin lapsirakas. Jos ei joku pidä koirista tai paheksuu koiranomistajien käytöstä, on koiravihaaja. Jos ei hyväksy lasten ja nuorten huonoa käytöstä, "ei ymmärrä nuoria" tai on peräti lapsivihaaja. 

Iltapäivälehdissä on välillä otsikoita, joissa kerrotaan, kuinka jotakin julkkista "kohtasi suuri suru". Ensimmäisenä tulee mieleen, että häneltä on kuollut joku lähiomainen. Mutta ei, häneltä onkin kuollut kissa tai koira. Jos kyseenalaistaa tuon suremisen tai sen, että lemmikkieläimistä käytetään persoonapronominia hän, saa kuulla olevansa empatiakyvytön ja selityksiä siitä, kuinka lemmikkieläimet voivat olla ihmisen veroisia, jollekin jopa rakkaampia kuin ihmiset. Pitäisi ilmeisesti ottaa osaa suruun laittamalla ainakin läheisyyshymiö tai sydän sosiaaliseen mediaan. Ei ainakaan kannata ääneen ihmetellä, miten tuo lemmikkinsä menettänyt kestäisi jonkun läheisen ihmisen kuoleman, jos jo lemmikin menetys tuntuu ylivoimaisen raskaalta. 

Minun lapsuudessani - ja aivan viime vuosiin saakka - sanat neekeri, mustalainen, intiaani ja eskimo olivat aivan normaaleja sanoja, joita kukaan ei paheksunut. Niitä esiintyi niin oppikirjoissa kuin romaaneissakin. Nyt puhutaan häveliäästi n-sanasta. Ei kai enää sovi puhua ihmisroduistakaan, vaan valko- ja tummaihoisista. Tosin ihonvärejäkin on monia tummuusasteita. On täysin mustia, tummanruskeita ja hieman vaaleaihoisempia. Ihonvärin ilmaisevalla sanalla ei tarvitse olla mitään rasistista merkitystä. Mitä tahansa sanaa voi käyttää loukkaavasti tai kokea loukkaavana, jos niin haluaa. N-sana on kyllä kiertoilmaisujen huippu. Sehän voi tarkoittaa vaikka noitaa.

Loukkaantuminen on nyt muotia. Erityisen trendikästä on toisen puolesta loukkaantuminen. Samalla pitäisi olla suvaitsevainen. Pitäisi hyväksyä maahanmuuttajat, eri uskontoa tunnustavat, uskonnottomat, aktivistit, kolmas sukupuoli ja homoliitot. Mutta samanaikaisesti arvostellaan niitä, jotka haluavat kunnioittaa suomalaisia perinteitä ja kristillisiä arvoja, ajatella maamme etua ja toimia yhteiseksi hyväksi. Kaikkein suvaitsemattomimpia näyttävät olevan ne, jotka kutsuvat itseään suvaitsevaisiksi. Heidän suvaitsevaisuutensa loppuu siihen, kun joku on eri mieltä heidän kanssaan. Kun on puhdas ja aatteellinen, on usein myös ahdas ja puutteellinen. On siis paras olla sanomatta mitään!

Albert Edelfelt, Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä.
Öljyvärimaalaus vuodelta 1887.

Tarinataituri 29.9.2025

Puhelimen käyttöä ennen ja nyt

Puhelin ja sen käyttö on muuttunut huimasti 1800-luvun lopulta tähän päivään. Yli sadan vuoden ajan puhelut hoituivat kiinteistä puhelinliittymistä lankapuhelimien avulla. Auton akun kokoinen, painava, ilman lankoja toimiva autopuhelin oli aikanaan mullistava tekniikan harppaus. Nyt lähes jokaisella on taskuun mahtuva älypuhelin, jota voi käyttää muuhunkin kuin puheluihin. Saa nähdä, mihin kehitys vielä johtaa. Lankapuhelin taitaa nuorimmille olla jo peräti tuntematon laite.

Meillä oli lankapuhelin lapsuuden kodissani 1960-luvulla. Puhelinnumerossamme oli vain viisi numeroa. Käytössä oli nelinumeroisiakin puhelinnumeroja. Puhelimeen vastattiin joko etu- ja sukunimellä, pelkällä sukunimellä tai omalla puhelinnumerolla. Saattoipa joku vastata "haloo", mikä tänä päivänä kuulostaisi hullunkuriselta. Toisaalta tuo viimeksi mainittu vastaamistapa oli lankapuhelimen aikaan perusteltu, koska silloin ei voinut tietää, kuka soittaa. Tuolla keinolla puhelun vastaanottaja pystyi selvittämään, oliko linjan toisessa päässä asiallinen soittaja. Nyt kännykän näytöltä näkee heti, onko soittaja tai numero tuttu, ja voi jättää vastaamatta tuntemattomiin numeroihin. 

Lankapuheluiden hintaan vaikutti puhelinliittymien välinen etäisyys. Oman verkkoryhmän alueelle soittaminen maksoi vähemmän kuin niin sanottu kaukopuhelu toiseen verkkoryhmään. Alun perin verkkoryhmiä oli useita kymmeniä, ja jokaisella verkkoryhmällä oli oma suuntanumeronsa. Esimerkiksi Turun suuntanumero oli 921, Helsingin 90. Sittemmin verkkoryhmiä vähennettiin ja yhdistettiin. Vuoden 1996 suuntanumerouudistuksessa Suomi jaettiin 12 telealueeseen ja suuntanumerot muutettiin 0-alkuisiksi. Nyt matkapuhelinten aikaan ei juuri tarvitse miettiä suuntanumeroita kuin lankapuhelimeen ja ulkomaille soittaessa.

Alussa matkapuhelimesta ja matkapuhelimeen soittaminen oli kallista. Melko pitkään oli edullisempaa puhua lanka- kuin matkapuheluja, mutta myöhemmin hinnoittelu kääntyi toisinpäin. Lankapuhelujen aikaan ei kaukopuheluissa kannattanut turhia jaaritella, sillä se tuli kalliiksi. Kun paikallispuhelut myöhemmin halpenivat, myös puhelut pitenivät. Joillakin ne saattoivat kestää tuntikausia.

Lankapuheluissa oli se harmittava puoli, että puhelun aikana ei voinut poistua puhelimen luota. Jos linjan toisessa päässä oli kovin puhelias (tai harvasanainen) henkilö, piti keskeyttää muut toimet, lopettaa puhelu tai soittaa myöhemmin uudelleen. Oikein puheliaan henkilön kanssa jutellessani jätin joskus puhelimen luurin eteisen pöydälle ja annoin toisen jatkaa yksinpuheluaan sillä aikaa, kun kävin keittiössä. Mitään tärkeää minulta tuskin meni ohi, koska yksinpuhelu jatkui edelleen, kun palasin puhelimen ääreen. 

Ellei kotona ollut lankapuhelinta, voi puhelut hoitaa lähimmässä puhelinkopissa. Puhelut maksettiin kolikoilla, joten niitä piti olla mukana - mitä pidempi puhelu, sitä enemmän kolikoita tarvittiin. Kaukopuhelua puhuessa kolikkoja sai lisätä vähän väliä. 

Kaikki soittajat eivät hoksanneet, että kolikko palautui puhelinautomaatin palautuslokeroon, jos numerosta ei vastattu. Koulupoikana "tienasin" taskurahaa, kun kurkkasin puhelinkoppiin, oliko joku unohtanut kolikon puhelinautomaattiin. Toisinaan palautuslokerosta löytyi montakin kolikkoa. Yksinkertaisemmissa puhelinautomaateissa oli kolikkoura. Siitä näki jo puhelinkopin ulkopuolelta, oliko siellä rahaa.

Kolikkopuhelinten jälkeen puhelinautomaateissa otettiin käyttöön pankkikortin kokoiset ja -kaltaiset puhelinkortit, joihin oli valmiiksi ladattu tietty määrä puheaikaa, esimerkiksi 5, 10 tai 50 markan arvosta. Puhelinkortti syötettiin ennen puhelua automaattiin ja otettiin pois puhelun jälkeen. Tyhjentynyttä korttia ei voinut ladata uudelleen, joten noista muovisista, eri tavoin kuvioiduista puhelinkorteista tuli suosittu keräilykohde. 

Nyt ovat sekä puhelinkopit, kolikkoautomaatit ja puhelinkortit jääneet historiaan jo muutama vuosikymmen sitten. Tuo puhelinautomaattiin syötettävä puhelinkortti toimi nykyisten matkapuhelimien Prepaid-liittymän tapaan, mutta kortti oli paljon sim-korttia isompi. 

Vaikka puhelimet ovat kehittyneet, on niiden mukana tullut myös ongelmia. Välillä tuntuu, että äly on siirtynyt ihmisten päästä puhelimiin. Älypuhelimet vievät salakavalasti aikaa monelta tärkeältä asialta, kuten toisten ihmisten kohtaamiselta, lukemiselta, liikunnalta ja luonnon äänten kuuntelulta. Äänikirjojen kuuntelu ei edistä lukemista, eikä jatkuva kuulokkeiden tai korvanappien käyttö ole kuulolle hyväksi. Silmälääkärit uskovat, että yksi merkittävä syy lasten ja nuorten näön heikentymiseen viime vuosina on jatkuva kännykän tuijottaminen, koska katse keskittyy silloin pienelle alueelle. 

Liikenteessä kännykän käyttö aiheuttaa vaaratilanteita, ei ainoastaan autoilijoille, vaan myös sähköpotkulaudalla tai polkupyörällä liikkuessa. Kun vielä kuljetaan napit tai kuulokkeet korvilla, on huomio pois liikenteestä. 

Koulussa kännyköiden aiheuttamiin ongelmiin on onneksi on nyt puututtu lainsäädännöllä ja kännykät on koulussa kielletty. Hyvin, sanoisin jopa paremmin, on koulussa pärjätty ilman älypuhelimia. 

Joskus on hyvä ottaa askel taaksepäin. Lautapelit ovat tulleet takaisin opetukseen. Toivottavasti koulujen kännykkäkielto lisää ulkona liikkumista, lukemista, käsin kirjoittamista, päässälaskutaitoa, aakkosten osaamista ja viisarikellon lukutaitoa. Ehkä äly vielä siirtyy puhelimista takaisin päähän. 

Alkuaikoina puhelimella otettiin yhteys keskukseen,
josta puhelu yhdistettiin eteenpäin vastaanottajalle.

1970-luvulla puhelinkopeissa oli
puhelimia, joissa oli kolikkoura.

Tarinataituri 16.9.2025