Nyt on taas se aika vuodesta, jolloin nuoret hakevat kesätöitä. Tämän päivän kesätyöt taitavat olla hieman erilaisia kuin omassa nuoruudessani. Tässä muutamia muistoja kesätöistäni eri aloilla.
Kesätyöurani alkoi jo 9-vuotiaana 1970-luvun alussa, kun taittelin mansikanpoimijoille pahvisia astioita, joita kutsuttiin mansikkaropposiksi. Nuo pienet pahvirasiat taiteltiin samaan tapaan kuin leivosrasiat: ensin taitettiin kaikki reunat ylös, sen jälkeen pahviset "väkäset" pujoteltiin molemmista päädyistä rasian sisään. Kun oppi tekniikan, minuutissa ehti jo taitella useamman rasian. Palkkaa sain muistaakseni viisi penniä rasialta. Pikkupojalle nuo ansaitut markat olivat kovasti mieluisia.
Seuraavina vuosina sain lisää kokemusta puutarha-alalta. Silloisen kotini lähellä oli useita vihannesten viljelijöitä. Monena kesänä istutin purjoja. Työasento ei ollut kaikkein mukavimpia: piti olla polvillaan multaisella purjopellolla ja edetä takaperin. Ensin iskettiin pienellä kuokalla kolo, johon sitten toisella kädellä istutettiin purjosipulin taimi. Taimet istutetiin noin 20 sentin välein rivin loppuun ja aloitettiin seuraavan rivin istutus. Purjopelto muistutti kauempaa perunapeltoa. Auringonpaahde ja paarmat häiritsivät usein työskentelyä, mutta sain muutaman tunnin päivittäisellä aherruksella kesän aikana kokoon sen verran rahaa, että pystyin kesäansioillani ostamaan radiokasettisoittimen. Tuntui hienolta saada oma kasettisoitin, jolla pystyi nauhoittamaan joko mikrofonin avulla tai radiosta.
Tomaattien tai kurkkujen poimiminen hiostavan kuumassa kasvihuoneessa oli yksi kesätöistäni. Siitä maksettiin tuntipalkkaa, muistaakseni viisi markkaa tunnilta. Työasento oli parempi kuin purjoja istuttaessa, mutta karheat tomaatinoksat eivät tuntuneet mukavalta hikisellä iholla. Tomaatin lehdillä saattoi kävellä punkkeja (onneksi harmittomia vihannespunkkeja), jotka kiipeilivät pitkin käsivarsia. Haastetta lisäsi se, että kurkkuja ja tomaatteja oli käsiteltävä varovasti, jotta ne säilyisivät myyntikelpoisina.
Myöhemmin hankin lisää kokemuksia puutarhatyöstä muun muassa poimimalla mansikoita ja viinimarjoja sekä harventamalla sokerijuurikkaita. Mustaherukoita poimiessa työasento oli parempi kuin mansikanpoiminnassa, mutta pensaiden lomassa saattoivat vaania nokkoset ja muurahaiset, jotka eivät kummatkaan tuntuneet mukavalta iholla.
Mansikoiden ja herukoiden poiminnassa oli se hyvä puoli, että niissä oli urakkapalkka, eli mitä ahkerammin teki töitä, sitä enemmän tienasi. Mutta tarkkana piti olla. Marjoja ei saanut käsitellä kovakouraisesti, eikä raakoja, ylikypsiä tai homeisia marjoja saanut ottaa. Toisaalta hitauskaan ei ollut hyväksi, sillä silloin tienestit jäivät vähäisiksi.
Jatkoin kesätöiden tekoa vielä lukioikäisenä ja aikuisenakin. Lukiolaisena toimin Postin lauantaijakajana silloisella kotipaikkakunnallani maaseudulla. Herätys oli aamulla kello viisi. Aamutoimien jälkeen pyöräilin vajaan parin kilometrin päähän postiin, jossa ensin etsin oman jakopiirini lehtipinkat, avasin ne ja lajittelin lehdet lokerikkoon tilaajien nimen mukaan. Joillekin tuli pelkkä Turun Sanomat, mutta osalle muitakin lehtiä, kuten Helsingin Sanomat, Turun Päivälehti, Salon Seudun Sanomat, Kansan Uutiset tai Rannikkoseutu. Siihen aikaan jokaisessa lehdessä oli tilaajan nimi ja osoite, joten ei voinut antaa kenelle tahansa mitä tahansa lehteä. Lehdet eivät tietenkään saaneet repeytyä eivätkä kastua missään vaiheessa.
Kun lehdet oli lajiteltu, pakkasin ne suureen nahkaiseen postilaukkuun, jonka asettelin pyörän tarakalle itse tehtyyn telineeseen. Kilometrejä yhdellä lehdenjakoreissulla kertyi parikymmentä. Kesällä oli mukava pyöräillä maaseudulla aamuauringon valaistessa, mutta talvella pyörällä liikkuminen oli lievästi sanottuna haastavaa.
Postinjakokokemuksestani huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi toimin myöhemmin monena kesänä Turun Sanomien varhaisjakajana Turussa. Silloin piti mennä aikaisin nukkumaan, jotta jaksoi nousta aamuyöllä, tavallisesti noin yhden aikaan, ja lähteä kierrokselle. Lehdet noudettiin sovitulta jättöpaikalta, useimmiten linja-autopysäkiltä. Siellä avasin lehtipinkat ja lastasin lehdet työnantajalta saamani polkupyörän kyytiin isoihin pyörälaukkuihin, jotka ulottuivat molemmille puolille pyörän takatelinettä. Pyörän etupuolella oli tukeva metallinen teline, joka sekin tuli täyteen lehtiä. Lehdet eivät olleet pelkkiä Turun Sanomia, vaan joukossa oli myös Helsingin Sanomia ja muutamia pikkulehtiä. Lehtiä riitti vielä korkeaksi pinkaksi takatelineen päälle. Tällaisen, arvioilta yli 50 kilon lastin kanssa lähdin sitten liikkeelle. Välillä kyytiin oli saatava mahtumaan vielä mainoksiakin. Silloin piti ottaa ensin kyytiin vain osa lehdistä ja tulla hakemaan loput lehdet, kun laukkuihin tuli tilaa.
Turun Sanomat piti saada jaettua aamukuuteen mennessä, muiden lehtien kohdalla oli puoli tuntia lisää "armonaikaa". Aloittelevalla jakajalla saattoi mennä jako "pitkäksi" eli yli määräajan. Jakaminen nopeutui, kun oppi muistamaan ulkoa, mihin tuli mitäkin lehtiä tai juoksi kerrostalon portaita. Viivytyksiä aiheuttivat muun muassa lehtien saapuminen myöhässä noutopaikalle, sadesää tai se, jos monissa hissillisissä kerrostaloissa oli hissi ylimmässä kerroksessa.
Lehdenjako oli oikein mukavaa kesätyötä, eikä palkkakaan ollut hullumpi, koska työstä maksettiin yötyölisää. Lisäksi tuntui kuin olisi ollut päivän vapaalla, vaikka osa päivästä kuluikin nukkumiseen.
Lehdenjako helpottui, kun aloin tehdä jakokierroksen autolla. Silloin ei sateinen, tuulinen tai kylmä sää enää aiheuttanut niin paljon harmia kuin pyöräillessä. Vuosien kuluttua, kun olin jo muuttanut toiselle paikkakunnalle, pyöräilin ensin rivitaloasunnoltani 13 kilometriä postin pihalle, hain työnantajan tarjoamalla isolla pakettiautolla lehdet ja lähdin yön selkään yli sadan kilometrin reitille, joka kiemurteli maaseudulla halki pikkuteiden. Matkan varrella näin välillä eläimiä, kuten hirviä, jotka seisoskelivat pellolla meren lähellä aamuauringon kajossa. Vastapainona idylliselle maaseutukierrokselle piiriin kuului myös muutamia kerros- ja rivitaloja. Tuon autokierroksen jälkeen oli vielä jaksettava pyöräillä 13 kilometriä kotiin aamiaiselle ja keskeytynyttä unta jatkamaan. Siinäpä haastetta nykynuorisolle!
 |
Toimin Postin lauantaijakajana 1970-luvun lopulla.
Kuva napattu kaitafilmiltä. |
Tarinataituri 11.4.2021
