Korulauseita ja sanahelinää

Muistan erään äidinkielenopettajan toteamuksen, että suurin osa kaikesta kielestä on huonoa. Kuinka oikeassa hän olikaan! Kielenkäyttö on toki muuttunut aikojen ja vuosikymmenien kuluessa, mutta nyt rakas suomen kielemme alkaa suorastaan rappeutua! Toisaalta ilmaisut ovat lyhentyneet, mutta toisaalta sekä puhuttuun että kirjoitettuun kieleen on pesiytynyt entistä enemmän pitkiä korulauseita ja sanahelinää. Sanahelinä on sitä, kun joku puhuu tai kirjoittaa uskottavan tuntuisesti sanomatta juuri mitään. Vähän samaa tarkoitetaan korulauseella: tyhjänpäiväistä, ehkä monimutkaistakin puhetta tai tekstiä, joka on täynnä tyhjänpäiväisiä ilmaisuja tai itsestään selvyyksiä.

Myös sivistyssanoilla keikarointi on muotia. Itselleni tulivat koulu- ja opiskeluaikana tutuiksi mm. käsitteet fraasi, metafora, eufemismi, anglismi, onomatopoeettinen ja ”substantiivitauti”. Nyt vain harva taitaa tietää niiden merkityksen, vaikka niitä käyttääkin.

Korulauseita ja sanahelinää kuulee usein ainakin poliitikkojen suusta. Kun heiltä kysytään jotakin, vastaukseksi saa usein pitkän ja polveilevan selostuksen, mutta ei vastausta kysymykseen. Alla yksi esimerkki tosielämästä. Toimittaja kysyi ministeriltä:

- Kuka teiltä ministeriöstä sitten oli sinne THL:ään yhteydessä ja sanoi, että älkää julkaisko noita materiaaleja?

Ministerin vastaus:

-No niin kuin olen saanut eilen itse talon henkilökunnalta selvityksen siitä, missä, mitä nämä viestintään liittyvät asiat ovat, joista nyt keskustellaan, ja sen viestinnän pohjalta kysymys on siis näiden STM:n ja THL:n viestijöiden välisistä erilaisista viestintätilanteisiin liittyvistä arjen kysymyksistä. Ja tämä viestintäselvitys, joka olen itse saanut ja jonka ministeriryhmä on tänään saanut tästä asiasta on tärkeä opetus sille, että myös jatkossa meidän täytyy olla entistä selvempiä siinä, mitä me haluamme sanoa, mutta haluan asettaa myös tämän siihen kontekstiin, et me elimme poikkeusolosuhteita, jossa oli tärkeää, että me puhumme myöskin samalla äänellä ja siellä ei ole tiedotettu asioita, josta emme olisi olleet silloin yhtä mieltä, eli me olemme hyvin yksituumaisesti tätä kriisiä vieneet eteenpäin.

Poliitikkojen muotisanoja ja -ilmaisuja tuntuvat olevan ”osalta”, ”suuressa kuvassa”, ”pitkässä juoksussa” ja ”askelmerkit”. Voisi melkein kuvitella, että puhutaan valokuvauksesta tai urheilusta. Eduskunta ”pui” asioita ”budjettiriihessä”, istuu ”täysistunnossa” (ehkei sentään täysistunnolla), rakentaa ”sotea” ja usein kansanedustajat myös ”somettavat”.  

Mutta osaavat ne virkamiehetkin laatia korulauseita:

2.3. Oppimiskäsitys. Opetussuunnitelman perusteet on laadittu perustuen oppimiskäsitykseen, jonka mukaan oppilas on aktiivinen toimija. Hän oppii asettamaan tavoitteita ja ratkaisemaan ongelmia sekä itsenäisesti että yhdessä muiden kanssa. Oppiminen on erottamaton osa yksilön ihmisenä kasvua ja yhteisön hyvän elämän rakentamista. Kieli, kehollisuus ja eri aistien käyttö ovat ajattelun ja oppimisen kannalta olennaisia. Uusien tietojen ja taitojen oppimisen rinnalla oppilas oppii reflektoimaan oppimistaan, kokemuksiaan ja tunteitaan. Myönteiset tunnekokemukset, oppimisen ilo ja uutta luova toiminta edistävät oppimista ja innostavat kehittämään omaa osaamista. Oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa toisten oppilaiden, opettajien ja muiden aikuisten sekä eri yhteisöjen ja oppimisympäristöjen kanssa. Se on yksin ja yhdessä tekemistä, ajattelemista, suunnittelua, tutkimista ja näiden prosessien monipuolista arvioimista. Siksi oppimisprosessissa on olennaista oppilaiden tahto ja kehittyvä taito toimia ja oppia yhdessä. Oppilaita ohjataan myös ottamaan huomioon toimintansa seuraukset ja vaikutukset muihin ihmisiin ja ympäristöön. Yhdessä oppiminen edistää oppilaiden luovan ja kriittisen ajattelun ja ongelmanratkaisun taitoja sekä kykyä ymmärtää erilaisia näkökulmia. Se myös tukee oppilaiden kiinnostuksen kohteiden laajentumista. Oppiminen on monimuotoista ja sidoksissa opittavaan asiaan, aikaan ja paikkaan. Oppimaan oppimisen taitojen kehittyminen on perusta tavoitteelliselle ja elinikäiselle oppimiselle. Siksi oppilasta ohjataan tiedostamaan omat tapansa oppia ja käyttämään tätä tietoa oppimisensa edistämiseen. Oppimisprosessistaan tietoinen ja vastuullinen oppilas oppii toimimaan yhä itseohjautuvammin. Oppimisprosessin aikana hän oppii työskentely- ja ajattelutaitoja sekä ennakoimaan ja suunnittelemaan oppimisen eri vaiheita. Jotta oppilas voisi oppia uusia käsitteitä ja syventää ymmärrystä opittavista  asioista, häntä ohjataan liittämään opittavat asiat ja uudet käsitteet aikaisemmin oppimaansa. Tietojen ja taitojen oppiminen on kumuloituvaa ja se vaatii usein pitkäaikaista ja sinnikästä harjoittelua. Oppilaan kiinnostuksen kohteet, arvostukset, työskentelytavat ja tunteet sekä kokemukset ja käsitykset itsestä oppijana ohjaavat oppimisprosessia ja motivaatiota. Oppilaan minäkuva sekä pystyvyyden tunne ja itsetunto vaikuttavat siihen, millaisia tavoitteita oppilas asettaa toiminnalleen. Oppimisprosessin aikana saatava rohkaiseva ohjaus vahvistaa oppilaan luottamusta omiin mahdollisuuksiinsa. Monipuolisen myönteisen ja realistisen palautteen antaminen ja saaminen ovat keskeinen osa sekä oppimista tukevaa että kiinnostuksen kohteita laajentavaa vuorovaikutusta.

Yllä oleva teksti on peruskoulun opetussuunnitelmasta. Ei ihme, ettei se kovin helposti avaudu opettajille ja oppilaille, kun se tuskin on ollut selvää tekstin laatijoillekaan. Jos olisi, asian olisi pystynyt ilmaisemaan paljon ytimekkäämmin.

Kouluikäisillä on ihan oma ”slanginsa”, jota he käyttävät viestinnässään. Viestejä ei enää jakseta kuitata ”ok”, vaan siihen riittää pelkkä ”k”. Muutamien vuosien takainen ilmaisu ”lol” ei ole enää muodissa. Lainausmerkkejä eivät vuoropuheluissa käytä kuin kirjailijat. Muut käyttävät vuorosanaviivaa.

Niin se kieli muuttuu. Eivät taida aikuiset lopulta olla lapsia parempia viestinnässä? Heiltähän lapset ovat oppineet tapansa puhua ja kirjoittaa.

                                                                                                                                  Tarinataituri 21.2.2021

Muutosta vai ei?

Reilu vuosi sitten ei ollut tietoakaan koronasta. Nyt se on muuttanut elämää kaikkialla maailmassa – ehkä pysyvästi. Ihmisten henkilökohtaiset tapaamiset ovat olosuhteiden pakosta vähentyneet minimiin. Siinä on sekä hyvät että huonot puolensa. Hyviä puolia on esimerkiksi se, että näin on saatu rajoitettua viruksen leviämistä. Ihmisillä on ollut enemmän aikaa olla perheen kanssa, kun on pitänyt pysytellä kotona. Tekniikka mahdollistaa etätapaamiset. Etätyön lisääntyessä liikenteen päästöt ja liikenneruuhkat ovat vähentyneet. Ilmasto kiittää.

Mutta eristäytymisellä on myös kääntöpuolensa. Yksinäisyys on lisääntynyt. Lomamatkat, juhlat, joulunvietto, sukulaisten tapaamiset, kaikki ne on jouduttu perumaan. Tilanne lienee kaikkein surullisin hoitolaitoksissa, joihin ei pahimmillaan päässyt lainkaan vieraita, eivät edes lähiomaiset. Kaupankäynti ja matkailu ovat monin paikoin lähes tyrehtyneet. Taloudellinen ahdinko, työttömyys tai konkurssi on kohdannut yhä useampia. Jotkut eivät uskalla liikkua kotoaan edes lääkäriin tai kauppaan koronan pelossa. Toiset taas käyvät huolettomina matkoilla, laskettelukeskuksissa ja bilettämässä. Yksi noudattaa rajoituksia tunnontarkasti, toinen vähät välittää.

Ihmiset eivät ole muuttuneet. Tai jos ovatkin, niin uusavuttomiksi, kun elämä on helpottunut.

Talvi tulee joka vuosi ja yleensä jossain vaiheessa myös lunta, mutta silti joillekin yllätyksenä. Kun lunta viimein saadaan, kaivataan teiden pikaista aurausta. Valitetaan, jos ei heti aurata ja hiekoiteta, mutta siitäkin valitetaan, jos aurataan. Aamuyöllä liikkuva aura-auto kun häiritsee nukkumista.

Pukeutuminen on oma juttunsa. Ollaan mieluummin muodikkaita ja liian vähissä vaatteissa kuin pukeudutaan lämpimästi sään mukaisesti. Hyisen talvisen viiman puhaltaessa näkee joidenkin kulkevan paljain päin ja nilkoin, ehkäpä vielä reikäisissä housuissa. Ennen oli tapana laittaa lämmintä ylle ja pipo päähän pakkasella, nyt pipoa käytetäänkin kesällä. Koiralla saattaa olla heijastin tai vilkkuvalo, mutta koiranulkoiluttajalla ei. Heijastimen käyttäjät voisi melkein palkita, niin harvoin niitä näkee. Moni ei tunnu ymmärtävän, että tummissa tai mustissa vaatteissa liikkuva ihminen on pimeällä näkymätön kuin aave, joka ilmestyy autoilijan eteen yhtäkkiä.

Ennen kirjoja piti ihan itse lukea. Nyt niitä voi kuunnella muun touhun ohessa äänikirjoina. Ruoka laitettiin ja leivät leivottiin kotona itse, nyt ne ostetaan kaupasta tai käydään ”ulkona” syömässä. Itsepalveluravintoloissa ruoka haetaan noutopisteestä ja astiat palautetaan itse, jolloin ei opita kiittämään ruuasta aterian jälkeen. Hampurilaisateriat syödään käsin, joten eipä ihme, etteivät monet lapset osaa käyttää ruokailuvälineitä eivätkä kuoria perunoita. Taitaa käsin tiskaaminenkin olla monille uusi kokemus tänä päivänä?

Joka kodissa oli ennen leipäveitsi, jolla leipä viipaloitiin. Nyt kaupan leivät ovat pääsääntöisesti valmiiksi viipaloituja. Lieneekö nykyihminen niin kiireinen, ettei ehdi edes leipää viipaloida vai onko se taito kadonnut? Muistan, kuinka omassa lapsuudessani jotkut mummot ja papat leikkasivat limppua leipäveitsellä vaarallisen näköisesti veitsi omaa rintaa tai käsivartta vasten, mutta kuitenkin hallitusti. Taitavimmat pilkkoivat jopa juureksia kämmenensä päällä. Koskaan en nähnyt veitsen lipsahtavan.

Aika harva taitaa enää keittää kaurapuuroa aamiaiseksi. Jos keittääkin, se tehdään mikrossa pikapuuroaineksista. On helpompaa syödä muroja. Kahvinkeittokin on paljon helpompaa kuin ns. pannukahvin aikaan. Ei tarvitse kuin ladata vesi ja kahvinpurut kahvinkeittimeen ja napsauttaa keitin päälle. Siinä kahvin tippuessa voi sitten vaikka tehdä sen voileivän – ellei syö valmista kolmioleipää aamiaiseksi.

Mitäpä, jos tekisimme tänä vuonna enemmän ihan itse?

Tarinataituri 3.1.2021

Ikkunapaikka

Tämä vuosikymmeniä vanha tarina on edelleen ajankohtainen ja puhutteleva.

Kaksi miestä oli joutunut sairaalaan, samaan pieneen huoneeseen. Huone oli niin pieni, ettei siihen mahtunut kuin nuo kaksi sänkyä, tuoli ja pieni pöytä. Huoneen ainoa ikkuna sijaitsi toisen miehen vuoteen vieressä. Miehet olivat niin sairaita, etteivät he saaneet lainkaan nousta vuoteistaan. Mutta keskustella he jaksoivat. Niinpä he keskustelivat päivät pitkät kaikenlaisista asioista. Heistä tuli lopulta hyvät ystävät.

Kerran päivässä se mies, jonka sänky oli ikkunan vieressä, autettiin istumaan vuoteessaan tunnin ajaksi. Silloin hän alkoi kertoa huonetoverilleen, mitä ikkunasta näki.

Hän kertoi puistossa leikkivistä lapsista, lammikon tuulenvireestä, laivojaan uittavista pojista, käsi kädessä kulkevista nuorista pareista, taloista ja paljosta muusta. Mies oli niin hyvä kertoja, että hänen toverinsa alkoi malttamattomana odottaa tuota iltapäivän tuntia.

Eräänä päivänä huonetoverin mieleen tuli ajatus: miksi vain toinen heistä sai istua ikkunapaikalla ja nähdä tuon kaiken? Miksei yhtä hyvin hän? Ajatus voimistui ja alkoi vähitellen hallita häntä. Lopulta hän oli valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen ikkunapaikalle.

Eräänä yönä ikkunavuoteen huonetoveri heräsi pahaan yskänkohtaukseen. Hän yritti tavoitella soittokelloa, mutta ei ylettänyt siihen. Toinen mies ei yrittänytkään tarttua omaan hälytysnappiinsa, jolla olisi kutsunut hoitajan paikalle. Yskiminen muuttui pahemmaksi ja loppui sitten kokonaan. Aamulla, kun hoitaja tuli huoneeseen, hän huomasi miehen kuolleen.

Heti, kun kehtasi, huonetoveri pyysi, että hänen vuoteensa siirrettäisiin ikkunapaikalle. Hänen pyyntönsä toteutettiin. Pian hän saisi omin silmin nähdä kaiken, mistä toinen mies oli hänelle kertonut.

Kun mies sitten iltapäivällä nostettiin istumaan, hän heti hoitajan poistuttua hinautui työllä ja tuskalla katsomaan ulos ikkunasta. Ainoa, mitä siitä näkyi, oli vanha, rapistunut tiiliseinä.

 

Tarinataituri 12.12.2020

Kirje isälle

Rakas isäni!

Tämä on kolmaskymmenes blogini. Omistan sen sinulle ja maamme itsenäisyydelle. Kirjoitan tätä itsenäisyyspäivänä 2020. Olisin voinut kirjoittaa tämän jo minä tahansa isänpäivänä, mutta sisältö sopii yhtä hyvin itsenäisyyspäivään, sillä synnyit samana vuonna kuin Suomi itsenäistyi, 1917. Pahoittelen, että kirjeeni tulee yli 50 vuotta myöhässä, mutta se johtuu siitä, että en sinun eläessäsi osannut vielä kirjoittaa ajatuksistani.

Minulla on sinusta hyvät muistot, vaikka ehdin tuntea sinut vain runsaat seitsemän vuotta. Mutta se oli hyvää aikaa. Muistan, kuinka istuin sylissäsi punaisessa nojatuolissa, ja luit minulle satuja. Osasit kertoa satuja myös ulkomuistista. Luonnonystävänä ja mehiläishoitajana opetit minua tunnistamaan kasveja ja eläimiä. Opin jo pienenä erottamaan ampiaiset, kimalaiset ja mehiläiset toisistaan. Seurasin mielenkiinnolla, kun hoidit mehiläispesiä ja linkosit hunajaa. Äiti on kertonut, että olisit aikoinaan halunnut lukea lääkäriksi, jos sinulla olisi ollut mahdollisuus käydä enemmän kouluja. Sinusta tuli kuitenkin valokuvaaja ja mehiläishoitaja. Kehitit valokuvia kotona. Pienestä pojasta tuntui melkein taikuudelta, kun lähes pimeässä huoneessa kehitit mustasta filmistä ensin negatiiveja, ja niistä syntyi lopulta hienoja valokuvia.

Sinut tunnettiin paikkakunnalla – ja naapurikunnissakin –  erinomaisena valokuvaajana. Tallensit monet ristiäiset, rippijuhlat, häät ja hautajaiset valokuviin. Kuvausmatkat kuljit usein kävellen, polkupyörällä tai linja-autolla, sillä autoa sinulla ei ollut. Siihen aikaan piti valokuvauksessa osata paljon muutakin kuin painaa kameran laukaisijaa: valita kuvaustilanteeseen sopivaa filmiä, mitata valaistusolosuhteet, asetella kamera, kohde, valokuvauslamput tai salamavalo ja tarvittaessa itselaukaisin paikoilleen – ja ennen kaikkea rajata ja tarkentaa kuva.

Olisit varmasti ihmeissäsi, jos näkisit, miten yksinkertaista valokuvaus on tänä päivänä. Melkein jokaisella kun on puhelin ja kamera aina mukana – samassa laitteessa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki osaisivat ottaa hyviä kuvia, kuten sinä.

Yhdestä aiheesta et mielelläsi puhunut: sodasta. Nyt aikuisena ymmärrän, kuinka kipeä aihe se on sinulle ollut. Jouduit uhraamaan parhaat miehuusvuotesi – 22-vuotiaasta 28-vuotiaaksi – sodissa isänmaatamme puolustaen. Palvelit tiedotuskomppaniassa tk-kuvaajana. Jouduit monta kertaa näkemään sodan tuhot lähietäisyydeltä sekä kameran linssin läpi että luonnossa. Äidiltä olen kuullut, että pelastit rintamalla haavoittuneen toverisi ja kannoit hänet turvaan. Et tehnyt siitä numeroa etkä saanut siitä hyvästä mitalia, mutta tämä pelastamasi mies takuulla muisti uhrautuvan toimintasi koko loppuikänsä. Teistä tulikin hyviä ystäviä.

Kaiken ankeuden keskellä onnistuit taltioimaan sotakuviisi myös iloisia ja rauhallisia tunnelmia: kauniita maisemakuvia Syväriltä ja Aunuksesta, vapaa-ajanviettoa, juhlia, tanssia ja sieviä lottatyttöjä. Ehkä jostakin heistä olisi voinut tulla vaimosi – mene ja tiedä? Tulevan vaimosi eli minun äitini tapasit kuitenkin aivan muissa yhteyksissä monta vuotta sodan jälkeen. Menitte naimisiin ja teille syntyi kolme lasta, joista minä olen nuorin. Nyt minä olen enää ainoana elossa perheestämme. Olisit varmasti tullut surulliseksi, jos olisit tiennyt, että tyttäresi eli vielä lyhyemmän elämän kuin sinä, vain 49 vuotta. Itsekin lähdit pois luotamme kovin varhain, 51-vuotiaana. Minä olin silloin vasta 7-vuotias ekaluokkalainen. Monta kysymystä jäi vielä kysymättä, vastausta saamatta ja kirjettä kirjoittamatta. Olet silti aina muistoissani erityisesti valokuviesi ja kirjeidesi välityksellä. 

                                                                                                  Sinua rakkaudella kaivaten                                                       poikasi

P.S. Olisit varmaan mielissäsi, jos tietäisit, että yli sata sinun ottamaasi sotakuvaa löytyy internetistä Finnan eli entisen sota-arkiston kokoelmista.

Talvimaisema Aunuksesta

Isä alikersanttina

Jouluna 1965 isän sylissä

                                                          Tarinataituri 6.12.2020

Säästyneen ajan ongelma

Ovatko asiat nyt paremmin kuin ennen? Siihen lienee mahdotonta vastata, koska se on mielipidekysymys, ja asiaa voidaan tarkastella niin monelta kantilta. Tekniikka ja koneet ovat ainakin tulleet avuksi lukuisiin arkisiin askareisimme. Otetaanpa muutamia esimerkkejä.

Pyykinpesu on kehittynyt käsin pesemisestä rannalla tai saunassa pesukoneisiin, jotka pyykinpesun lisäksi linkoavat pyykin lähes kuivaksi. Pyykkinaruja käytetään edelleen, mutta pyykin voi kuivata myös kuivausrummussa. Liinavaatteita ei silitetä 1800-luvun tapaan kaulauslaudalla ja -tukilla, eikä edes käsikäyttöisiä mankeleita juuri näe. Silitysrautoja ei lämmitetä puuhellan päällä, vaan käytössä ovat uudenaikaiset höyrysilitysraudat.

Ruoka valmistetaan sähköhellalla tai induktioliedellä. Joissakin taloissa saatetaan edelleen käyttää puuhellaa, mutta enemmänkin tunnelman tai periaatteen vuoksi kuin käytännön sanelemana. Mikroaaltouunissa voi nopeasti lämmittää ruokia ja juomia. Tiskaamisen hoitaa astianpesukone, siivoamisessa apuna on pölynimuri, ruohonleikkuussa moottorikäyttöinen ruohonleikkuri. Lämmitystä varten ei tarvitse pilkkoa puita eikä kerätä risuja, ellei sitten halua liikuntaa ja suosia puulämmitystä.

Liikkuminen on helpottunut ja nopeutunut. Jalkaisin kuljetaan enää huvin ja urheilun vuoksi. Nopeat, mukavat ja lämpimät autot, joissa on kaikki tarvittavat mukavuudet, kuljettavat meitä paikasta toiseen. Julkiset kulkuvälineet, bussit, junat, raitiovaunut ja metrot ovat monen työ- ja vapaa-ajan matkustajan suosiossa. Matkustajalaivoilla pääsee nopeasti ja mukavasti vaikka maasta toiseen. Ne ovat kuin pieniä liikkuvia kaupunkeja baareineen ja ostoskeskuksineen. Pitkäkään matka ei kestä kauaa, jos sen tekee lentokoneella. Polkupyörällä ajo on taas muodissa, mutta ei niinkään siksi, ettei omistettaisi autoa, vaan kunnon ylläpitämiseksi ja ilmastosyistä.

Lankapuhelimia ei enää käytä juuri kukaan, koska kännykkä kulkee jokaisella mukana ja sillä voi hoitaa puheluiden lisäksi monet asiat: lähettää ja vastaanottaa kuvia ja videoita, kuunnella musiikkia, katsella elokuvia, pelata, hoitaa pankkiasiat ja paljon muuta. Ei tarvitse vaivautua kauppaan ostamaan levyjä, kun musiikki imuroidaan netistä. Jotkut tosin kuuntelevat musiikkia vielä radiosta tai vaivautuvat jopa menemään konsertteihin kuuntelemaan elävää musiikkia.

Tieto haetaan internetistä, joten tietosanakirjat – samoin kirjahyllyt – ovat käyneet tarpeettomiksi. Kirjoja ei tarvitse vaivautua itse lukemaan, kun niitä voi kuunnella sähköisinä äänikirjoina vaikka lenkkeillessä.

Mitä tästä kaikesta tekniikan kehityksestä ja elämisen helpottumisesta on seurannut? Onko elämämme nyt kiireettömämpää, kun vapaa-aikaa on enemmän? Ei. Monilla on ongelmia keksiä, mihin tuon lisääntyneen vapaa-ajan käyttäisi. Kun ei keksitä järkevää tekemistä, energiaa puretaan toisarvoisiin asioihin. Toisten ihmisten tapaaminen, käynnit ikäihmisten ja kauempana asuvien sukulaisten luona on harventunut, kun yhteyttä voi pitää puhelimen tai tietokoneen välityksellä. Kyläily alkaa olla harvinaista. Vierailuista on sovittava hyvissä ajoin etukäteen, jotta se sopisi molemmille osapuolille.

Nuoret hengailevat tylsistyneinä kavereiden kanssa kauppakeskuksissa tai viettävät aikaa kotona kännykän ja tietokoneen ääressä, kun eivät oikein muutakaan tekemistä keksi. Oman lapsuuteni leikit ovat nykylapsille lähes tuntemattomia – tai jos ne tunnetaankin, ei niitä juuri koulun välitunneilla leikitä. Tarjolla on kyllä vaikka minkälaisia harrastuksia, mutta jostain syystä ne eivät kaikkia kiinnosta. Työssä käyvä väki lähtee erikseen lenkille tai kuntosalille, kun "kiireiltään" ehtii. Eläkeläiset sitä vastoin ovat aktiivisia. Heillä on usein kalenteri täynnä menoja, vaikka aikaa luulisi olevan yllin kyllin. Tekniikan kehitys näkyy lääketieteessä ja eliniän pitenemisenä. Ravintoa on saatavilla runsaasti, ehkä liikaakin, ja se näkyy kansan lihomisessa ja sairastavuudessa. Lieneekö se sitten hyvinvoinnin lisääntymistä vai vähenemistä?

Ehkä monet asiat olivat sittenkin paremmin ennen? Kotityöt olivat ennen raskaita, mutta toisaalta lapsillakin oli järkevää tekemistä ja ajankulua, kun he auttoivat vanhempiaan niissä. Ei tarvinnut erikseen lähteä lenkille, kun kotitöistä sai tarvittavaa hyötyliikuntaa. Kotityöt veivät enemmän aikaa kuin nykyään, mutta ehkä sekään ei lopulta ollut huono asia. Kotitöitä tehtiin yhdessä perheen kanssa, joskus ehkä myös ulkopuolista apua hyödyntäen, kuten maataloudessa. Ei ollut vapaa-ajan ongelmia. Kyläreissuilla tavattiin kasvokkain, juteltiin ja kahviteltiin. Valokuvia katsottiin valokuva-albumista, pelattiin yhdessä kortti-, lauta- tai pihapelejä. Onneksi tätä kaikkea voi vieläkin tehdä. Yhdessä. Nautitaan yhdessäolosta ja lisääntyneestä vapaa-ajasta!

 

Tarinataituri 24.10.2020