Urheilumuistoja

Näin talviolympialaisten aikaan lienee sopivaa muistella omia urheilusaavutuksia. En ole koskaan pitänyt itseäni urheilullisena, mutta joitakin palkintoja olen kuitenkin saanut - ja vieläpä eri lajeissa.

Urheilu-urani ensimmäisen palkinnon taisin saada kansakoulun toisella luokalla hiihtokilpailussa. Sijoituin toiseksi ja sain siitä palkinnoksi lusikan. Kun kotona näytin ylpeänä palkintolusikkaa äidille, hän oli iloinen saavutuksestani. Iloa ei yhtään hälventänyt, että kilpailijoita oli ollut vain kaksi.

Seuraavaan urheilupalkintoon kuluikin parikymmentä vuotta. Asuin tuohon aikaan Turussa. Siellä oli hyvät mahdollisuudet harrastaa ratagolfia, joka myös minigolfina tunnetaan. Säännöllinen harjoitus tuotti tulosta, ja pääsin yleisökilpailuissa parhaimmillaan sijoille 1-3. Kisoissa oli toisinaan jopa 20 osallistujaa. Joskus oli rahapalkintoja, mutta niistä ei enää ole todistuskappaleita jäljellä. Minigolf oli ja on mukava kesäinen harrastus, jossa voi edetä jopa kansainväliselle tasolle. Siinä on suomalaisilla ollut menestystäkin, mutta jostain syystä media ei ole uutisoinut ratagolfin mestareista. Omista palkinnoistani pidän hienoimpana ratagolfin pelaajaa esittävää yleisökilpailun voittopalkintoa. Siitä näkee heti, mistä lajista on kysymys.

Turussa asuessani innostuin myös keilaamisesta. Kävin keilailun alkeis- ja jatkokurssin, mutta sen jälkeen tuli harrastukseen tauko. Myöhemmin aloitin harrastuksen uudelleen ja sain hiukan menestystäkin siinä. Saloon perustettiin vuosituhannen vaihteessa uusi keilaseura, jossa voitin ensimmäisen seuran mestaruuden. Siitä on muistona palkintokaappini suurin pokaali. Keilaaminenkin jäi tauolle asuinpaikan vaihduttua, mutta jatkuu taas - tosin epäsäännöllisen säännöllisenä. Nyt minulla on jo oma keilapallo ja -kengät.

Tikanheittoa ei ehkä heti voisi pitää urheiluna, mutta sitä se on. Salossa asuessani liityin tikkaseuraan.  Hämmästyksekseni jäsenten keski-ikä oli varmaan 60-70 vuotta, joten olin nuorimpia heittäjiä. Mutta toisin kuin voisi kuvitella, vanhemmilla heittäjillä oli tarkka heittokäsi! Tikanheitossa heitetään viidellä tikalla tavalliseen suomalaiseen rengastauluun. Parhailla heittäjillä tulos harvemmin "lipsahti" alle neljänkymmenen. Itse en päässyt sille tasolle, mutta  kilpailumatkoista jäi mukavia muistoja.

Tikanheitossa oli sekä paikallisia, piiritason että valtakunnallisia kilpailuja. Kisoissa on nähty täyden 50 pisteen suorituksiakin, eli kaikki viisi tikkaa ovat osuneet kymppiin. Mieleeni on jäänyt tikanheiton SM-kisat suuressa urheiluhallissa Vääksyssä. Siellä syntyi naisten sarjassa uusi Suomen ennätys. Voittajaa ei häirinnyt, vaikka yleisö seurasi hänen suoritustaan. Mitkä kilpailuhermot ja keskittymiskyky! Niitä urheilukilpailuissa tarvitaan.

Edessä vasemmalla ratagolfin 1. palkinto,
iso pokaali oikealla on keilakilpailusta.

Tarinataituri 18.2.2026

Savossa, Turussa ja vähän muuallakin Suomessa

Murteet ovat kielemme rikkaus, jota tulisi vaalia. Ilahdun aina, kun kuulen tai luen aitoa murretta. Toisinaan murre saattaa aiheuttaa hauskoja väärinkäsityksiä. 

Appiukkoni oli Savossa asuessaan käsitellyt uuden saunamökin puunsuoja-aineella, joka loppui kesken. Hän meni rautakauppaan ostamaan sitä lisää. Myyjä kysyi: "Ootko vetännä kelloo?" Appeni ihmetteli, mistä myyjä voi tietää, että hänellä on kaappikello. Pian hänelle kuitenkin selvisi, että myyjä tarkoitti Kelo-merkkistä puunsuoja-ainetta.

Puolisoni oli savolaisessa kukkakaupassa ostamassa kukkia. "Minkälaista kukkoo työ olia uatellunna?, myyjä kysyi. Ostaja sai kuitenkin haluamansa eli kukkia eikä kukkoja.

Turkulainen kaverini oli Turun torilla katsellut pullavalikoimia etsien pullapitkoa, jossa olisi rusinoita. Erään kojun kohdalla hän näki herkullisen näköisiä pullapitkoja ja kysyi myyjältä: "Onks tos rusinoit?" osoittaen pullapitkoa. "No, ei todellakaan ole!" vastasi myyjä. "No, en mä sit otakaa sitä", kaverini vastasi. Hän kun piti rusinoista. 

Seurasin eräässä maaseututapahtumassa tervanpolttoa. Valmis terva valui nuotiolla olevasta tynnyrin puolikkaasta alempana olevaan astiaan. Toimitusta hoiti Särkisalosta kotoisin oleva tervaaja, jolla oli pitkä kokemus kirkkojen paanukattojen tervaamisesta. Tämä supliikkimies innostui kertomaan: "Nykyää, ku ei enää käytetä hautatervaa, ni se o semmost litkuu. Sammati suntio kertos, et ku Sammatin kirkon kattoo tervattii, ni hä laitto ränni al ämpäri ja sai siit viäl kymmene litraa tervaa."

Perniössä (sekin nykyistä Saloa) on kerrottu tällainen sananparsi. "Kas, ku ei hä ol missä ollu, niin mää vein häne kattoma", sanos entine Pernjä isänt ku ei saanu lehmätäs markkinoil myyty.

Hauskoja ovat myös savolaisten sutkaukset. Kaksi savolaismummoa oli kirkossa muuan Aatun hautajaisissa. Urkujen pauhatessa toinen mummo kysyi vierustoveriltaan: "Perkö se Iita sen Aatun?" Toinen mummo vastasi kuuluvalla äänellä juuri, kun urkumusiikki yhtäkkiä lakkasi: "Per se!".

Pidetään huolta, että murre säilyy elävänä myös tuleville sukupolville!

Erkki Tantun sananparsikuvitusta

Tarinataituri 14.2.2026

Kyllä ei tosiaan niinku silleen öö

Suomen kielen käyttö on viime vuosina toisaalta monipuolistunut, mutta ennen kaikkea "laiskistunut". Kieleen on pesiytynyt sanoja ja ilmaisuja, jotka ovat tulkinnanvaraisia, turhia tai jopa ristiriitaisia. 

Jos samassa lauseessa on sekä myönteinen että kielteinen merkitys, se hämmentää kuulijaa. "Kyllä nyt ei näytä hyvältä..." Näyttääkö se silloin hyvältä vai ei? Parempi sanoa selvästi: "Nyt ei näytä hyvältä" tai "Kyllä nyt näyttää hyvältä", jolloin kuulija tai lukija tietää, kumpaa tarkoitetaan. "Juotko kahvia vai teetä?" Tähän voi vastata: "Juon." Kuitenkin kysyjä yleensä tarkoittaa: "Kumpaa juot, kahvia vai teetä?, jos tarjolla on nämä kaksi vaihtoehtoa.

Nuoriso käyttää puheessaan yhä enemmän sanaa silleen. "Niinkuttelusta" on siirrytty uuteen vaiheeseen. Toki "niinkuakin" vielä kuulee, mutta "silleen" tuntuu olevan vielä yleisempää. Tuohon voidaan vielä lisätä "emmä tiiä". "Se on silleen niinku kiva harrastus, mut emmä tiiä." Televisiossa haastateltiin kolmea nuorta, ja laskin heidän käyttäneen puheessaan kymmenen kertaa sanaa "silleen". No, parempi kai sekin kuin runsas kirosanojen viljely.

Sana tosiaan näyttää myös juurtuneen kaikenikäisten kielenkäyttöön. Olen kuullut sitä varsinkin (urheilu)toimittajien ja oppaiden käyttämänä. "Hänellä on tosiaan vielä mahdollisuus mitaliin." "Turku on tosiaan Suomen vanhin kaupunki." Sanalla tosiaan puhuja muistuttaa kuulijaa asiasta, jonka kuulija jo ennestään tietää. Se on ikään kuin kuulijan aliarvioimista. Samoin on asian laita, jos käytetään -han, -hän -loppuisia sanoja. "Turkuhan on Suomen vanhin kaupunki". "Hänellähän on vielä mahdollisuus mitaliin." 

Keski-ikäisillä lempisana näyttää olevan "ee" tai aakkosten loppupäästä "ää" ja "öö". Noilla ilmaisuilla puhuja saa hiukan lisää miettimisaikaa, mutta kuulijalle se on kiusallista. Näitä täytesanoja kuulee erityisesti poliitikkojen suusta. Ennätys omien havaintojeni perusteella on, kun television vaalikeskustelussa yksi poliitikko sanoi peräti 15 kertaa "öö". Hopea- ja pronssijoille yltävät sanoivat hekin yli kymmenen kertaa "öö". Kukaan keskustelijoista ei selvinnyt kokonaan ilman täytesanoja, mutta jotakin ehkä kertoo henkilön puhetaidosta - tai sen puutteesta - runsas täytesanojen käyttö. Ilmaisut tuota ja totanoin taitavat jo olla historiaa, ja uudet sanat ovat vallanneet alaa. Näillä mennään, kuten sanonta kuuluu.

Aukeama vanhasta aapisesta

Tarinataituri 12.2.2026